Paimion Hepo-Jaakob

Jakob Tuomaanpoika Florinus 1628-1659

Oli ollut ennen kappalaisena Paimiossa. Hän aloitti täällä (Paimio) Florinus-sukuisten pappien sarjan. Hänen isänsä oli linnankirjuri Tuomas Eskelinpoika Turusta, mainittu siellä 1602-1603.

Jakob Florinus osti v. 1628 Hanhijoen Lauri Simonpojalta puolen manttaalin talon samasta kylästä. Ostohinta oli 62 taalaria. Muutamaa vuotta myöhemmin, 1636 myyjän sisar Vappu Simontytär ja tämän poika Simo Knuutinpoika moittivat kauppaa oikeudessa. Kihlakunnanoikeus katsoi moittimisen myöhäiseksi, sillä kauppa oli jo vahvistettu. Asia meni kuitenkin laamanninoikeuteen, ja sieltä tuli toisenlainen päätös, sillä syyskäräjillä 1636 asetettiin laamanninoikeuden määräyksestä katselmusmiehet tarkastamaan ja tekemään selkoa, mitä parannuksia kirkkoherra oli saanut aikaan Hanhijoen talossa, sekä niitä kahta niittyä, jotka hän oli ulkopuolisilta lunastanut takaisin talon tiluksiin. Vuodesta 1637 talo oli Simo Knuutinpojan omistuksessa.

Vuonna 1636 kirkkoherra otti autiosta viljelykseen Hahkapyölin kruununtalon. Se oli ollut autiona 24 vuotta, eikä rakennuksia enää ollut jäljellä. Vuonna 1644 hän ilmoitti haluavansa jättää talon autioksi, koska sen viljeleminen ei kannattanut kehnojen maiden takia, varsinkaan sen jälkeen , kun Piikkiön Aron asukkaat olivat hovioikeudessa voittaneet itselleen yhden siihen kuuluvan niityn. Kirkkoherra sai kihlakunnanoikeudelta todistuksen tilan heikosta kunnosta, mutta näyttää kuitenkin viljelleen sitä vuoteen 1654, jolloin hän luovutti sen Korkeakylän säteritilan omistajille, luutnantti Niilo Filipinpojalle.

Jakob Florinuksen seuraaja mainitsi kerran hänestä, että vanhuuttaan ja Jumalan asettamana rangaistuksena saamansa pahan näkövian takia hän ei pystynyt pitämään tarkkaa huolta pappilan tiluksista, vaan osa näistä joutui vieraisiin käsiin.

Pitäjäläiset kuuluivat 1640-luvulla käyttäneen kirkkoherrastaan liikanimeä Hepo-Jaakko, koska tämä oli kerran rukouspäivänä myynyt tamman. Liikanimen ja sen aiheuttaneen tapauksen mainitseminen kuohutti kovin kirkkoherraa ja hänen rouvaansa.

Rouva oli Marketta Erkintytär. Heidän lapsistaan on mainittu seuraavat: Liisa Jaakopintytär on mainittu vuoden 1640 henkikirjassa ja meni ehkä naimisiin herra Nikoliuksen kanssa, joka mainittu Jaakob Florinuksen vävynä. Hebla Jaakobintytär on mainittu vuonna 1650 henkirjassa ja asui vanhenpiensa luona isänsä kuolemaan saakka. Bartholdus Jaakobinpoika tuli kappalaiseksi Paimioon v. 1659, Gabriel Jaakobinpoika kuoli sotilaspappina n. 1658.

Jakob Florinuksella oli 1630-luvulla yksityinen apulainen, herra Matias Johanneksenpoika. Virkatehtävien ohella hänelle kuului kirkkoherran lasten opettaminen. Pitäjällä alkoi kuulua huhuja, että jos hän opetti lapsia, opetti hän rouvaakin. Huhupuheiden lisäksi alkoi kiertää varsin suorapuheisia pilkkalauluja, joiden sepittäjäksi osoittautui kolmikko Heikki Sipinpoika Silkki, Matti Sipinpoika Silkki ja Toikkalan Kristo Simonpoika. Vuoden 1634 kesäkäräjillä runoniekat olivat vastaamassa kirkkoherran haasteeseen. Koska kyseinen oikeudenkäynti valottaa sekä tuonhetkistä ihmissuhteiden verkkoa, että aikakauden oikeudenkäyttöä, seuraamme sitä yksityiskohtaisesti.

Aluksi kihlakunnanoikeus tiedusteli runoniekoilta, miksi he olivat sepittäneet tuollaisia häväistysrunoja ja siten saattaneet kirkkoherranrouvan ja apupapin erittäin pahaan maineeseen. Vastaajat eivät voineet kieltää olevansa kyseisten runojen tekijöitä, mutta he sanoivat niiden pelkästään kertovan tosiasioita. Kysyttäessä, mistä he olivat saaneet tietää tällaisia seikkoja, he vastasivat pappilan rengin Heikki Eskonpojan kertoneen.

Nyt kutsuttiin oikeuden eteen Mainittu Heikki Eskonpoika, syntyisin Sääksmäen pitäjän Huittulan kylästä, ja häneltä kysyttiin, milloin hän oli nähnyt heidät yhdessä. Heikki kertoi että juhannuksen jälkeisen marianpäivän jälkeisenä päivänä. – se oli kolmas heinäkuuta 1632-  jolloin heinänteko oli aloitettu, hän oli illalla tullut renkien kanssa Halavaisten ja Piispankankareen niityiltä. Aterian jälkeen olivat toiset rengit menneet maitokammioon juodakseen heraa, ja hän meni perästä, jolloin toiset tulivat häntä vastaan. Hän oli yrittänyt avata maitokammion ovea, mutta ei ollut päässyt sisään. Silloin hän huomasi emännän tulevan ylös kuistinportaita ja piiloitui nurkkaan. Maitokammiosta tulivat ulos maitokarjakko ja avainpiika Aune, ja huomatessaan heidät emäntä kääntyi poispäin. Heidän mentyään emäntä alkoi taas tulla kohti, ja Heikki Eskonpoika piiloitui kellaritupaan sängyn alle ovensuuhun.

Emäntä tuli myös kellaritupaan. Hänellä oli vain paita päällä ja tohvelit jalassa. Hän levitti päätyseinällä olevaan sänkyyn lakanat ja asettui siihen. Vähänajan kuluttua saapui herra Matias, housut ja paita yllä ja kannun tuoppi kädessä. Hän pani tuopin ikkunalle ja meni emännän viereen sänkyyn.

Heikiltä kysyttiin, näkikö tai kuuliko hän mitään. Heikki vastasi, ettei hän voinut nähdä, sillä hän oli sängyn alla ja molempien sänkyjen edessä oli uutimet, mutta hän kuuli sängyn natisevan ja emännän sanovan ”Pahoin Jodumme Ulos Jos tämä Ilmei tule” . Kysyttäessä, kumpi ensin nousi sängystä, Heikki vastasi, että emäntä nousi ensin ja poistui, sitten herra Matias jonkin ajan kuluttua. Heikki poistui viimeisenä. Kysyttäessä, minne hän sitten meni, Heikki kertoi menneensä makuulle toisten renkien luo. Kysyttäessä, kertoiko hän näkemästään toisille rengeille, hän vastasi seuraavana aamuna kertoneensa tallitoverilleen Jaakko Heikinpojalle, joka nyt asuu Siililässä, kaiken mitä oli tapahtunut.

Jaakko Heikinpoika kutsuttiin oikeuden eteen, vannoi valan ja kertoi, että tämä Heikki Eskonpoika  oli kertonut hänelle kaiken silloin kuten nyt oikeudelle. Hän, Jaakko ei ollut koskaan puhunut asiasta muille ihmisille.

Oikeuden eteen kutsuttiin nyt apulainen, herra Matias, häntä kehoitettiin ajattelemaan sielunsa autuutta ja vastaamaan, saattoiko hän hyvällä omallatunnolla kieltää, mitä renki tässä kertoi. Herra Matias vastasi, ettei tämä Heikki Eskonpoika voi todistaa hänestä mitään sellaista; hän ei ole sellaista tehnyt, ei ajatuksissa eikä teoissaan, saati sitten tullut tupaan.

Sekä herra Matias että kirkkoherranrouva halusivat ajaa Heikin pois, mutta oikeus jatkoi vielä hänen kuulemistaan. Kysyttiin, oliko hän kuullut muilta herra Matiaan ja Marketta-rouvan kanssakäymisestä ja oliko hän kertonut muille tallitovereilleen näkemästään. Heikki vastasi, ettei hän ollut huomannut mitään muuta tätä ennen eikä tämän jälkeen, eikä hän ollut kertonut näkemästään muille kuin tälle yhdelle henkilölle. Mitään puheita hän ei ollut kuullut ennen viime pääsiäistä, jolloin Matti Silkki saattoi asian kirkkoherran tietoon.

Heikin vaimo, Maisa Jaakontytär, astui oikeuden eteen ja kertoi, että heti viime pääsiäisen jälkeen kirkkoherranrouva lähetti hänelle sanan Moisioon ja kutsui hänet pappilaan.  Hänen tultua sinne kirkkoherra vei hänet kamariin, ajoi lapset pois sieltä, ja he jäivät sinne kolmisin, kirkkoherra, hänen rouvansa ja Maisa. Kirkkoherra kysyi, että miksi Heikki ei tule sopimaan emännän kanssa. Maisa vastasi, että mitä sopimista heillä olisi, hän ei tiedä mitään pahaa hänestä. Kirkkoherra sanoi, ettei se ole totta. Rouva sanoi Maisalle, että mitä se tekee, vaikka hän oli herra Matiaan kanssa sängyssä ja ”kihnasi” siellä, ei hän silti siellä mitään tehnyt.

Marketta-rouva kiisti näin sanoneensa.

Heikiltä kysyttiin vielä, oliko hänellä vielä jotain kerrottavaa tai todistettavaa. Hän vastasi, että kysykää herra Matiaan omalta rouvalta,  hän tämän ensiksi levitti maailmalle. Apulaisenrouva kielsi kaiken. Hän sanoi, ettei hän koskaan ymmärtänyt miehestään muuta, kuin mikä on hyvää ja kunniallista.

Nyt Kristo Simonpoika vetosi kappalaiseen Matias Eerikinpoikaan, joka oli kirkkoherran sisarenpoika. Tälle oli apulaisenrouva tunnustanut, että hänen miehellään oli suhde kirkkoherranrouvan kanssa. Kappalainen astui oikeuden eteen, vannoi valan ja kertoi, että siihen aikaan , kun eversti Anton Jörgenreichia odotettiin pappilaan, oli apulaisenrouva siellä auttamassa aterian valmistamisessa ja oli tällöin sanonut kappalaiselle, että rakas herra Matias, olkaa hyvä ja kertokaa kirkkoherralle, että sellainen puhe kulkee hänen rouvastaan ja minun miehestäni.

Nyt kysyttiin apulaisenrouvalta, mistä hän oli kuullut tuollaisia puheita. Hän vastasi, että kolmantena sunnuntaina juhannuksen jälkeen, tultuani ensi kertaa Turusta tänne Paimioon,  kertoi Kristo Simonpojan vaimo kirkonpenkissä minulle, että minun miehelläni on sellainen suhde kirkkoherranrouvaan.

Kristo Simonpojan vaimo puolestaan sanoi, että apulaisenrouva oli itse kertonut siitä hänelle ja kyyneleet silmissä näyttänyt kirkkoherranrouvan sormusta, jonka oli löytänyt mieheltään. Ehtoollisen asetussanoja luettaessa apulaisenrouva oli rukoillut näin sanoen ”Jeesus Kristus, saata heidän tekonsa päivänvaloon, jotta pyöveli saisi työtä”. Tämän apulaisenrouva kielsi sanoen, ettei hän ollut rukoillut siinä tarkoituksessa. Mitä sormukseen tulee, kirkkoherra oli lähettänyt sen Turkuun kiven tarkastamista varten ja herra Matias oli pannut sen ikkunalle ja hän oli pannut sen sormeensa kirkkoon. Kristo Simonpojan vaimo oli sanonut hänelle, että jos sinulla on epäluuloja miestäsi kohtaan, säilytä tämä sormus todistuskappaleena.

Matti Silkki pyysi kuultavaksi lukkari Tuomo Pertunpoikaa, joka olisi sanonut, että Marketta-rouvalla on huoran käynti ja huoran eleet. Lukkari kiisti näin sanoneensa, mutta hän kertoi, että kerran hänen käydessä pappilassa apulaisenrouva oli huutanut hänen peräänsä ja sanonut: ”Minusta on tullut pappilan liika piika. Oi mitä peliä pitävätkään herra Matias ja kirkkoherranrouva”. Tähän lukkari sanoi vastanneensa, ettei pidä puhua tuollaisia, vaan pitää olla siveät puheet

Nyt oikeus kuulusteli kaikkia pappilan palkollisia sekä yksitellen että yhdessä ja tiedusteli, olivatko he havainneet mitään emäntänsä ja apulaispapin välillä. He sanoivat, etteivät he olleet havainneet mitään muuta, kuin mitä Heikki Eskonpoika oli kertonut viime pääsiäisen jälkeen, jolloin hänet häädettiin pappilasta. Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut halukas menemään valalle emäntänsä ja herra Matiaan viattomuuden puolesta. Avainpiika Aune Nikuntytär myönsi Heikki-rengin olleen maitokammion ovella sinä iltana, kun tämä oikeudelle kertoi. Kuitenkaan hän ei ollut päästänyt ketään rengeistä maitokamariin tai antanut kenellekkään heraa tai maitoa. Maitokarjakko Vappu ei ollut saapuvilla, joten hänet päätettiin haastaa seuraaville käräjille.

Kristo Simonpoika vetosi herra Matiaan entiseen renkiin Filppuun, joka oli lähtenyt laivamieheksi. Tämä renki oli kerran tullut Kajanojalle ja kertonut siellä Kristo Simonpojalle, että kerran, kun hän oli viemässä isännälleen juotavaa, oli isäntä kadonnut, ja etsiskelyn jälkeen hän oli löytänyt isäntänsä kellarituvan penkiltä täydestä teosta Marketta rouvan kanssa. 

 

Tähän sanoi apulaisenrouva, että Filppu keroi hänelle hänen miehensä ja kirkkoherranrouvan seisoneen kellarituvassa, eikä sanonut heidän välillä muuta olleen. Tähän vastasi Kristo Simonpoika, että sen jälkeen, kun kuulin Teiltä, mitä Filppu oli Teille sanonut, kutsuin pojan uudelleen luokseni ja vannotin häntä ja poika tunnusti nähneensä heidät penkillä täydessä teossa.

Kirkkoherraa edusti näillä käräjillä Sauvon Smörvikin herra, Hartvig Wölich. Tämä kuulusteli nyt Kristo Simonpoikaa ja kysyi, että onko Kristo Simonpoika julkisesti kehuskellut ja sepittämissään pilkkarunoissa maininnut olleensa itse suhteessa kirkkoherranrouvaan. Matti Silkki oli levitellyt tällaisiakin runoja, joista yksi kuului

Tämän Rijmin on kirjoittanut Joca on ennen Persen kåperoinut, Edhes seisowainen Rijmi on dichtat sildä quin wimein on pappilas skriftat weistä siellä silloin brukattiin falskil sydämell händ juotettiin.

Kristo Simonpoika sanoi tämän jutun jo tulleen sovituksi kirkkoherran kanssa. Hän tunnusti kyllä kerran juotuaan pappilassa olutta ja juovuttuaan maanneensa sängyssä isäntäväen kanssa. Kirkkoherra oli ensin paneutunut makuulle ulkolaidan viereen, sitten Kristo Simonpoika seinän viereen ja lopuksi Marketta-rouva heidän keskelleen. Tällöin Kristo oli käsitellyt ja pyöritellyt rouvan salaisuutta, mutta ei ollut voinut tehdä muuta.

Hartvig Wölich tiedusteli edelleen, mitä tarkoitti runossa mainittu nimitys ”Knypel Maisa”. Kristo Simonpoika sanoi kuulleensa nimityksen kirkkoherra Matias-vainajalta, joka oli käyttänyt sitä Marketta-rouvasta, koska tämä vääntelehti kävellessään.

Koska vastaajat, Heikki ja Matti Silkki sekä Kristo Simonpoika lupasivat hankkia Filppu-rengin kuultavaksi, siirrettiin asia seuraaville käräjille.

Syyskäräjillä, lokakuun 7 päivänä luettiin amiraliteettikollegion lähettämä kirjelmä, jossa ilmoitettiin, että turkulaista laivamiestä Filppu Nikunpoikaa oli kuulusteltu sotaoikeudessa, ja hän oli kertonut, että palvellessaan Paimiossa apulaista, herra Matiasta, hän oli kerran kohdannut kirkkoherranrouvan avain kädessä, kun tämä oli tullut porvarituvasta, ja vähän ajan kuluttua oli herra Matias tullut samasta tuvasta. Enenpää hän ei ollut voinut kertoa, kuin että molemmat olivat olleet porvarituvassa ja heillä oli ollut avain mukanaan.

Kysyttiin Kristo Simonpojalta, että keneltä hän ensiksi sai tietää kirkkoherranrouvan ja herra Matiaan kanssakäymisestä. Kristo vastasi, että viime pääsiäisenä, kun Heikki-renkiä oli piesty pappilassa ja tämä oli ajettu sieltä pois, hän kirkosta tullessa kysyi Heikiltä, mitä tämä itki, ja silloin Heikki kertoi hänelle kaiken.

Matti Silkki sanoi tällaisia puheita olleen liikkeellä jo aiemmin. Hän vetosi Kruusilan Fredrik Heikinpoikaan, ja Fredrik kertoi, että kaksi vuotta sitten oli Spurilan Kristen Klaunpoika-vainaja tullut hänen luokseen ja muun ohella sanonut, että on noussut kummia puheita kirkkoherranrouvasta ja apulaispapista. Krister Klaunpoika oli pyytänyt Fredrikkiä varoittamaan kirkkoherraa tuosta papista ja kehoittanut kirkkoherraa erottamaan  hänet. Fredrik oli toimittanut terveiset perille, mutta kirkkoherra ei ollut ryhtynyt mihinkään.

Nyt kutsuttiin apulaisenrouva oikeuden eteen suljettujen ovien taakse ja häneltä kysyttiin, että koska on olemassa sekä hänen omia puheitaan että muita siihen viittaavia seikkoja, ettei hänen miehensä ole vapaa kirkkoherranrouvasta, voiko hän hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei ole kuullut mitään heidän kanssakäymisestään tai yhtymisestään. Apulaisenrouva sanoi voivansa niin tehdä.  ”Vain sen olen sanonut, mitä Kristo Simonpojan vaimo mainitsi. Muuten en ole ymmärtänyt miehestäni muuta kuin hyvää ja kunniallista”.

Kirkkoherrakin kutsuttiin oikeuden eteen, ja häneltä kysyttiin, voiko hän hyvällä omallatunnolla vapauttaa rouvansa näistä syytteistä. Hän sanoi voivansa sen tehdä, sillä hän oli elänyt vaimonsa kanssa 16 vuotta ja kuusi vuotta tämä oli hänen kihlattu morsiammensa, eikä hän ollut koskaan havainnut mitään uskottomuutta.

Kuultiin entistä pappilan maitokarjakkoa Vappu Matintytärtä, joka nyt palveli Spurilassa. Kysyttiin, oliko hän silloin maitokammiossa, kun rengit tulivat pyytämään heraa juotavakseen. Hän myönsi ja sanoi, että rengit Jaakko ja Martti olivat sisällä maitokammiossa ja joivat heraa ja lähtivät sitten ulos lyöden mennessään oven lukkoon. Tämän rengitkin tunnustivat ja sanoivat kolmannen rengin, Heikin, tulleen pihalla heitä vastaan ja menneen maitokammiolle päin. Vappu kertoi kuulleensa jonkin ajan kuluttua jonkun tempovan ovea, mutta tämä ei päässyt sisälle. Vapulta kysyttiin vielä, muistiko hän nähneensä emännän tulevan maitokammiolle tai heitä vastaan pihalla, kun he avainpiian kanssa poistuivat maitokammiosta. Vappu ei muistanut nähneensä. Hänkään ei havainnut emäntänsä ja herra Matiaan välillä muuta, kuin mikä oli kunniallista, mutta hänkään ei halunnut mennä valalle heidän puolestaan.

Kirkkoherran asiamies, Harvig Wölich, astui nyt oikeuden eteen ja väitti voivansa todistaa, että renki Heikki Eskonpoika on varas. Hän vetosi Nousiaisten lukkariin Antti Uotinpoikaan, joka väitti, että palvellessaan Nousiaisten pappilassa Heikki Eskonpoika oli varastanut vartaallisen leipiä ja vienyt ne vaimolleen Santamalan kylään, josta niitä oli löydetty joitakin kappaleita. Tämän Heikki kiisti ja sanoi vaimonsa saaneen joitakin leipiä kehruupalkaksi kirkkoherranrouvalta. Edelleen lukkari väitti, että hänen käydessä kerran Paimion pappilassa Marketta-rouva pyysi häntä suolaamaan lihaa. Heikki-renki oli hänen kanssaan suolaamassa, ja tällöin Heikki otti kaksi kimpaletta suolalihaa ja kimpaleen tuoretta lihaa ja piilotti ne itselleen. Lukkari väitti vielä, että palvellessaan Nousiaisten Ojaksessa Heikki oli ottanut riihestä jyviä, pannut niitä pussiin ja piilottanut pussin. Tämän kaiken Heikki kiisti. Myös kirkkoherra sanoi Heikin ottaneen häneltä viljaa ja muuta, mutta ei voinut esittää mitään todisteita.

 

Oikeus puhutteli nyt vakavasti Heikki Eskonpoikaa ja kehoitti häntä totuudenmukaisesti tunnustamaan, näkikö hän herra Matiaan ja Marketta-rouvan sängyssä. Muuten hänet vietäisiin Turkuun, ja siellä hänet pakotettaisiin kovimmilla keinoilla tunnustamaan totuus. Heikki vastasi, että vaikka hänet vietäisiin pyövelin eteen, niin totta on, mitä hän on kertonut.

Suljettujen ovien takana kysyttiin lautamiehiltä, olivatko he kuulleet puheita herra Matiaan ja kirkkoherranrouvan suhteesta. He vastasivat kaikki myöntävästi.  Ison-Preitilän Erkki Martinpoika tiesi kertoa, että Vähä-Heikoisten Sakarin viettäessä poikansa häitä olivat herra Matias ja Marketta-rouva maanantaipäivänä hävinneet hääväen joukosta ja heitä kysyttäessä Heikki Silkki oli vastannut, että he olivat vähässätuvassa ja avain oli heillä mukanaan sisällä.

Nyt asia jätettiin lautamiesten päätettäväksi. He harkitsivat asiaa ja totesivat , etteivät he monien esiin tulleiden seikkojen vuoksi voi vapauttaa herra Matiasta ja kirkkoherranrouvaa niistä puheista, joita heistä pilkkarunoissa esitetty, vaan näiden tulee itse puhdistaa itsensä: seuraaville käräjille tuokoon herra Matias kuusi kunniallista pappia ja kuusi kunniallista talonpoikaa, jotka menevät valalle hänen syyttömyytensä puolesta ja kirkkoherranrouva tuokoon 12 naista, jotka menevät valalle hänen syyttömyytensä puolesta. Kristo Simonpoika tuokoon 12 kunniallista talonpoikaa, jotka menevät valalle siitä, ettei ole tehnyt enenpää, kuin mitä hän oikeudelle tunnusti tehneensä.

Kirkkoherran edustaja, Hartvig Wölich esitti tyytymättömyytensä päätökseen ja vetosi hovioikeuteen.  Mutta hovioikeus yhtyi aikanaan kihlakunnanoikeuden päätökseen: asianomaisten on puhdistauduttava mainitulla tavalla.

Talvikäräjillä 19.2.1635 asia oli jälleen esillä. Kristo Simonpoika oli saanut kokoon valamiehet, jotka vapauttivat hänet. Toisilla oli tässä ilmeisiä vaikeuksia. Hartvig Völich esitti hovioikeuden kirjelmän, jonka mukaan kirkkoherranrouvalle oli myönnetty lykkäystä seuraaviin kevätkäräjiin, jolloin lainlukija Anders Sigfridinpoika ottaisi valan vastaan. Apulainen, herra Matias yritti tuoda kuusi talonpoikaa ja kuusi naista, jotka menisivät valalle hänen puolestaan. Mutta oikeus ei hyväksynyt naisia; hänen on tuotava kuusi pappia, kuten on päätetty. Tällöin herra Matias anoi lykkäystä seuraaviin kevätkäräjiin, koska asia oli yhteinen hänelle ja kirkkoherranrouvalle. Lykkäys myönnettiin.

Puhdistusvala lienee sitten keväällä vannottu. Paimiossa pidettiin silloin vain ylimääräiset käräjät ja lakimääräiset vasta kesällä. Niiden kummankaan pöytäkirjoissa ei siitä ole mitään mainintoja, joten lainlukija lienee yksityisesti ottanut valan vastaan. Apulainen, herra Matias Johanneksenpoika lienee poistunut Paimiosta, sillä hänestä ei tämän jälkeen ole mainintoja.

Asianomaisten puhdistauduttua syytöksistä joutuivat runoniekat tuomiolle. Syyskäräjillä 1635 todettiin, että hovioikeus oli tuominnut Kristo Simonpojalle sakkoja ja korvauksia 153 taalaria 11 äyriä sekä Matti ja Heikki Silkille yhteisesti 306 taalaria 22 äyriä. Koko lautakunta määrättiin mittaamaan niitä ulos. Tämä ei ollut helppoa. Heikki Silkki oli karannut Saksaan saatuaan kuolemantuomion huoruudesta, ja hänen talonsa, Munkkila autioitui. Matti Silkin osuus määrättiin vielä v. 1644 mitattavaksi ulos hänen pojaltaan, Silkkilän Heikki Matinpojalta. Kristo Simonpoikakaan ei saanut rahoja kokoon, vaan hän joutui velkavankeuteen Turun linnaan, kunnes muuan kauppias antoi hänelle lainaa ja hän pääsi vapaaksi.

Jaakob Florinus vaikutti Paimiossa vielä 14 vuotta, ja Kristo Simonpoika oli jatkuvasti hänen perhetuttavansa, jonka kanssa tosin silloin tällöin käräjöitiin. Vuoden 1656 käräjillä he sopivat kaikki erimielisyydet ja riitaisuudet, jotka heidän välillään olivat pitkän aikaa vallinneet ja jotka koskivat velkoja ja sopimuksia.

Lähteet:
 Paimion historia 1973 sivut: 299-305 
Kansallisbibliografia:     http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=664