Vuoden 1734 laki säilytti vanhan käytännön mukaiset rankaisemistavat, sakon ja kuolemanrangaistuksen. Murhasta langetettiin yleensä kuolemantuomio, joka kuitenkin alistettiin hovioikeuden tarkastettavaksi ja saattoi täällä muuttua sakkorangaistukseksi. Myös kaksinnaimisesta seurasi hengen menetys. Paimion käräjillä käsiteltiin vuonna 1727 juttua, missä erään rakuunan väitettiin avioliittolupauksen varjolla maanneen erään Iittulan rengin lesken. Naineena miehenä rakuuna tuomittiin kuolemaan, mutta sai armahduksen, kun kävi ilmi, että oma vaimo olikin ehtinyt kuolla. Henkensä menetyksen vältti myös eräs renki, joka väitti olevansa Loimaan kappalaisen Christer Voigtin poika. Hän oli tehnyt lapsen eräälle talontyttärelle Maljamäestä, mutta oli aikaisemmin kihlannut erään toisen naisen. Christer Christersson tuomittiin siis kuolemaan, mutta sai hovioikeudelta armahduksen, kunhan maksoi määrätyt sakot. Mies lupasi suorittaa vaaditun lapsen elatusmaksun, 20 kappaa ruista vuodessa, tai sitä vastaavan rahasumman. Sakkojen maksusta ei ole tietoa, sillä hän lähti tiehensä "rakuunanseteleineen" varastettuaan sitä ennen Meltolasta lampaan ja purtuaan kartanon voutia korvaan. Tuskin Maljamäen tytär sai sen paremmin ruiskappoja, kuin niiden hintaakaan.
Kuolemanrangaistuksen suorittajana toimi palkattu mestaaja. Vuonna 1725 vouti Leisteen pyysi pitäjäläisiltä maksua nimismies Magnus Storkloun rengin mestauksesta Paimiossa 8 ruplaa. Pitäjäläiset väittivät, että Leisteen oli jokaiselta venäläiseltä manttaalilta kantanut tynnyrin ruista, minkä hinta venäläisten määräyksen mukaan oli 1 rupla, joten näistä tynnyreistä riitti myös mestausrahoiksi.
Mestatut haudattiin etäälle kirkkotarhan laitaan. Näin tiettävästi kävi piika Helenan, samoin kun erään murhasta syytetyn Paimion pappilan renkivoudin, Taneli Juhonpojan, joka kuoli muutaman päivän kuluttua sen jälkeen kun oli käräjäpaikalla saanut 40 raippaparin lyönnit.
Ns. yksinkertaisesta huoruudesta sakotettiin naimisissa olevaa osapuolta 80 ja naimatonta 40 hopeataalaria. Mikäli asianomainen ei voinut maksaa sakkoaan, sai mieshenkilö 80 taalarin sakosta kuusinkertaisen ja 40 taalarin sakosta nelinkertaisen kujanjuoksun. Sakot voi myös kuitata alistumalla raipparangaistukseen, jossa kolme lyöntiä yhdellä parilla vastasi 2 1/2 taalaria. Jos asianomainen oli liian heikko piiskattavaksi, oli mahdollisuus vesi-leipä rangaistukseen. Niinpä erään Pommerissa olleen sotilaan vaimo sai huoruudesta 80 hopeataalarin sakon, jonka katsottiin vastaavan neljän päivän vankeutta. Kirkkorangaistuksen kolme peräkkäistä pyhää jalkapuussa - vaimo sai kuitata kirkolle tehtävällä työllä. Vapausrangaistuksensa hän kärsi Turun linnan vankilassa.
Muista rikkomuksista langetetuista rangaistuksista mainittakoon, että luvattomasta viinanpoltosta ja myynnistä oli 10 taalarin sakko. Ensikertaisesta juopumuksesta sakko oli 5 ja seuraavasta 10 talaria. Juopuneena kirkkoon tulosta rangaistiin 2 1/2 taalarin sakolla, tai sitä vastaavalla työllä kirkolle sekä kahtena pyhänä jalkapuussa seisomisella. Käräjätaloonkaan ei sopinut juopuneena tulla. Sellaisesta rikkomuksesta sai eräs Kurjenkylän isäntä sakkoa 5 taalaria.
Pyhäpäivän rikkomisesta rangaistiin 10 taalarin sakolla. Ei ollut myöskään hyvä tulla kirkonmäelle piippu hampaissa, tai mälliä pureskemalla aikana, jolloin mainituista nautinnoista joutui maksamaan veroa. Naisille taas voi vastaavasti koitua kohtalokkaaksi silkkiliinojen ja myssyjen käyttäminen. Rangaistuksena oli 20 taalarin sakko, koreuden menetys ja yksi pyhä jalkapuuta. Tupakanpolttajat sen sijaan pääsivät 10 taalarilla. Vielä pitkälle 1800-lukua, varattomien oli selviydyttävä heille määrätyistä sakoista raipoilla, jotka jakeli tätä tarkoitusta varten palkattu piiskuri.
Suurimman rikkomusten ryhmän muodostivat kruunun työvelvollisuuksien ja käräjähaasteen laiminlyömiset. Niinpä suuri joukko paimiolaisisäntiä sai 2 hopeataalarin sakot jahdinajosta pois jäämisestä vuonna 1735. Samansuuruinen oli sakko niskuroinnista käräjähaasteen suhteen. Sellaisesta sai esimerkiksi Yrjönvuoren rusthollari kahden hopeataalarin sakot vuonna 1756.
Lähde: Paimion historia
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
Salakapakointia Paimiolaisittain 1700-luvulla
Varmaa tietoa ei ole, milloin Paimiossa on alettu viinaa polttamaan. Krouveja Paimiossa on ollut jo katollisena aikana kirkon lähistöillä, Moision ja Räpälän alueilla, ja arvattavasti myös Jaakopin kirkon lähistöllä. Todennäköisesti kartanoiden aateliset omistajat ovat käyttäneet hyväkseen aatelisille myönnettyä oikeutta perustaa kapakoita ja myydä viinaa. Vielä 1700-luvun alussa mainitaan Paimiossa näet Lopen ja Meltolan krouvit. Näiden lisäksi oli tuolloin Skörbäckin, Valkojan, Vistahuussin ja Hassahuussin krouvit, joista viimeksi mainitussa Hassahuussissa eräs lammin pitäjästä kotoisin oleva mies tappoi toisen miehen ja mestattiin hovioikeuden päätöksellä vuonna 1706 Räpälän tien varressa lähellä vanhaa kirkkoa olevalla mestauslavalla. Myöhemmin mainitaan vielä Haukan ja Ilolan krouvit. Vuonna 1780 sanotaan Paimiossa olleen 19 krouvia ja viiden vuoden kuluttua 22. Myös kestikievari palveli krouvina, sillä vuoden 1734 kievariasetuksen mukaan niissä tuli olla matkustajia varten saatavissa "yksinkertaista ja tupla-paloviinaa". Krouvien kukoistuskautta Paimiossa oli aika, jolloin kruunulla oli polttomonopoli. Kun se loppui, kapakoiminen ei enää kannattanut. Vuoden 1787 jälkeen talonväki voi taas saada viinaa omasta polttimosta, mikäli talo käytti hyväkseen 10-vuotista vuokraoikeutta. Tuosta ajasta lähtien kotiviinanpoltto pääsi suurempaan vauhtiin kuin milloinkaan aiemmin.
Jokainen talo oli tavallaan kapakka, sillä viinaa eivät juoneet vain isännät, vaan myös palvelusväki. Palvelijoiden vuosipalkkaan kuului näet myös määrätty annos valmista viinaa tai viinanjyviä tai maata niiden viljelemiseen. Viinaa käyttivät melkein kaikki, naiset jopa lapsetkin. Sitä annettiin lapsille kuivan leivän kostukkeeksi, ja vanhukset nousivat usein yölläkin "viinalle ja leivälle". Tytöt tarjoilivat luhdissaan sulhasilleen "ilolientä" ja polttoaikoina sitä annettiin maistiaisiksi. "Jumfruttain ja korttelittain" viinaa myytiin, vaikka sellaisten määrien myyminen ei luvallista ollutkaan. Viina kuului ajan vaatimuksiin, eikä mitään suurehkoa pitäjän työtäkään toimitettu ilman sitä. Kun kirkkoa tai pappilaa rakennettiin, kuului palkkaan tai urakkahintaan rahan, viljan, juuston ja kakun ohella aina myös määrätty annos viinaa jokaisesta talosta. Pitäjänkokousten pöytäkirjoissa viinaa usein mainitaan ruudiksi, koska sen uskottiin antavan "puhtia" töihin.
Laittomasta viinan -ja oluenmyynnistä esitetään Paimion käräjillä tuon tuostakin kanteita. Vuonna 1723 väitettiin eräiden syytösten ohessa, että salakapakointi oli laajat mittasuhteet saanut elinkeinomuoto sotilaiden ja muun tilattoman väestön keskuudessa. Niinpä sellaisen harjoittajille päätettiin panna 40 hopeataalarin sakko. Kaikesta huolimatta Valkojan sotilastorpassa myytiin olutta Turun markkinoille menijöille, Oinilan Haukassa Paimion Sillankorvassa pidetyssä kapakassa kävi kirkkoväki "ryypyllä", mitä seikkaa pastori J. Wallenius valitti. Nimismiehenkestikievari K. Sevon taas valitti samasta kapakasta, koska hänelle koitui siitä taloudellista vahinkoa, samaa hän sanoi Vistan torpissa harjoitetusta viinan -ja oluenmyynnistä.
Lähde: Paimion historia
Jokainen talo oli tavallaan kapakka, sillä viinaa eivät juoneet vain isännät, vaan myös palvelusväki. Palvelijoiden vuosipalkkaan kuului näet myös määrätty annos valmista viinaa tai viinanjyviä tai maata niiden viljelemiseen. Viinaa käyttivät melkein kaikki, naiset jopa lapsetkin. Sitä annettiin lapsille kuivan leivän kostukkeeksi, ja vanhukset nousivat usein yölläkin "viinalle ja leivälle". Tytöt tarjoilivat luhdissaan sulhasilleen "ilolientä" ja polttoaikoina sitä annettiin maistiaisiksi. "Jumfruttain ja korttelittain" viinaa myytiin, vaikka sellaisten määrien myyminen ei luvallista ollutkaan. Viina kuului ajan vaatimuksiin, eikä mitään suurehkoa pitäjän työtäkään toimitettu ilman sitä. Kun kirkkoa tai pappilaa rakennettiin, kuului palkkaan tai urakkahintaan rahan, viljan, juuston ja kakun ohella aina myös määrätty annos viinaa jokaisesta talosta. Pitäjänkokousten pöytäkirjoissa viinaa usein mainitaan ruudiksi, koska sen uskottiin antavan "puhtia" töihin.
Laittomasta viinan -ja oluenmyynnistä esitetään Paimion käräjillä tuon tuostakin kanteita. Vuonna 1723 väitettiin eräiden syytösten ohessa, että salakapakointi oli laajat mittasuhteet saanut elinkeinomuoto sotilaiden ja muun tilattoman väestön keskuudessa. Niinpä sellaisen harjoittajille päätettiin panna 40 hopeataalarin sakko. Kaikesta huolimatta Valkojan sotilastorpassa myytiin olutta Turun markkinoille menijöille, Oinilan Haukassa Paimion Sillankorvassa pidetyssä kapakassa kävi kirkkoväki "ryypyllä", mitä seikkaa pastori J. Wallenius valitti. Nimismiehenkestikievari K. Sevon taas valitti samasta kapakasta, koska hänelle koitui siitä taloudellista vahinkoa, samaa hän sanoi Vistan torpissa harjoitetusta viinan -ja oluenmyynnistä.
Lähde: Paimion historia
Paimion torpista
Asutuksen voimistumiseen ovat osaltaan vaikuttaneet myös torppien perustamiset. Torpparilaitos juurtui pitäjän kartanoiden välityksellä. Vanhastaan oli perintötilallisilla ollut oikeus torpan perustamiseen, mutta he olivat sen ilmeisesti menettäneet, koska myöhemmin vain säätyläisille se oli sallittua. Perintötilallisille oikeus palautettiin vuonna 1743 ja vuonna 1757 kruunutilalliset saivat saman oikeuden. Näin alkoi torppia syntyä sekä talojen lähistölle, että kauempana olevaan korpimaastoon.
Jo vuoden 1712 henkikirjassa on Paimiossa mainittu kaksi Meltolan torppaa, Myllypelto ja Vahalahti. Näiden lisäksi on torppien nimellä kulkevia itsellisten ja mäkitupalaisten mökkejä, asumuksia joista ei maksettu veroa. Myös eräät talot mainitaan torppina, joiksi ne nälkävuosien aikoina olivat vajonneet ja joutuneet ratsutilojen vahvistukseksi. Niinpä Alhokankare mainitaan niittyvahdin torppana. Karhulanpyölin torpassa asui väkkäri Jaakko, Herasniemen torpassa Gabriel niminen väkkäri, Suppalassa asui eräs eukko, Räpälässä itsellinen, Kyysilässä jahdintoitottajan leski. Varsinainen torppa mainitaan tuolloin Lauroisissa ja Rautalhossa, mutta ne olivat asukasta vailla. Torppien perustaminen varsinaisesti pääsi vauhtiin Paimiossa vasta autonomian aikana.
Kartanotorppien nimistä on mainittu Meltolan Myllypelto ja Vahalahti, näiden lisäksi kartanoon perustetut torpat olivat nimeltään Kuivala, Hassahuus, Kujanpää, Rantala, Ylimmäinen Myllypelto, Dahl ja Männistö. Vuonna 1860 Meltolassa mainitaan seuraavat torpat: Myllypelto, Vahalahti, Kujanpää, Hassahuus, Vihtamäki, Kuuskankari, Jänttilä, Sohlbacka, Norrbacka, Nybacka, Uusinaapuri, Palokankari ja Mäkilä.
Viksbergissä oli vuonna 1747 seuraavat torpat: Ristiniittu, Kalastajatorppa, Kujanpää, Räpälän torppa, Hutais ja Valkoja. Muutaman vuoden kuluttua mainitiaan myös Ristniemen, Simolan ja Kulmalan torpat sekä vuonna 1860 Nikula, Ristilä, Frigård ja Hutais.
Loppi-Spurilan torppia olivat Perkonoja, Rajala, Kelu, Ristinketo (Ristilä), Kujanpää, Lumisoja, Karhunpyöli, Leppälä, Herrankartano, Mäkelä, Krinttilä, Katava, Uusitorppa ja Grönroos.
Talonpoikaistalojen torpista mainittakoon nimeltään vanhimmat: Iso-Kuusvuoressa oli Lehtilä, Vuohimäki ja Nummenperä, Lovessa torpat Pietilä ja Takala. Aron Paltan torppa, Ylhäinen, Räpälän Harakkamäki, Pinola ja Kivisilta, Taatilan Kaskenpelto, Kämylä ja Isopuoli, Tanisten Ilola, Tomeron Hannu, Suutari ja Perkiö, Evaisten Kuljula, Tihunkangar ja Nummila, Isoheikoisten Niemi, Portaanpää ja Vainio, Kaljalan Tallpyöli, Karpalan Kivisilta, Kerkolan Ilola, Kevolan Hakala ja Litz, Kivinenän Ristiniittu, Koiviston Mäkilä, Kruusilan Kannisto, Sillanpää ja Hakala, Kruuvaisten Kankari, Nummila ja Isopaltta, Kurjen Mäntylä, Pässilä ja Lumisoja, Laiterlan Mäkilä ja Kurjenvainio, Kyysilän Mäenala ja Mänkärlä, Maljamäen Nummila, Sjösti, Kankari ja Pyöli, Marjavuoren Ristimäki, Laukamäki ja Hakala, Moision Talonketo, Naskarlan Timperi, Oinilan Tiensuu, Peltoalho, Krakasuo, Mäntylä, Haukka ja Kiirula, Pakurlan Ilola, Pappilan Leppämäki, Rukkijoen Alho, Tätilä ja Suola, Sievolan Tangaperi, Siililän Peltola ja Jukkamäki, Sukselan Ojanperä, Pitkäpaltta, Nummenpää, Kankari ja Tepsjunkkari, Toikkalan Uusiniitty, Tupilan Kujala ja Riihilä, Tuuvalan Kraatarpyöli, Kankari ja Mäkilä, Vistan Kärki ja Tallpyöli, Vuolteen Alhokankari, Mustaväljä ja Niemi, Vähä-Heikoisten Vähäkylä.
Lähteet:
Paimion rippikirjat
Paimion historia
Jo vuoden 1712 henkikirjassa on Paimiossa mainittu kaksi Meltolan torppaa, Myllypelto ja Vahalahti. Näiden lisäksi on torppien nimellä kulkevia itsellisten ja mäkitupalaisten mökkejä, asumuksia joista ei maksettu veroa. Myös eräät talot mainitaan torppina, joiksi ne nälkävuosien aikoina olivat vajonneet ja joutuneet ratsutilojen vahvistukseksi. Niinpä Alhokankare mainitaan niittyvahdin torppana. Karhulanpyölin torpassa asui väkkäri Jaakko, Herasniemen torpassa Gabriel niminen väkkäri, Suppalassa asui eräs eukko, Räpälässä itsellinen, Kyysilässä jahdintoitottajan leski. Varsinainen torppa mainitaan tuolloin Lauroisissa ja Rautalhossa, mutta ne olivat asukasta vailla. Torppien perustaminen varsinaisesti pääsi vauhtiin Paimiossa vasta autonomian aikana.
Kartanotorppien nimistä on mainittu Meltolan Myllypelto ja Vahalahti, näiden lisäksi kartanoon perustetut torpat olivat nimeltään Kuivala, Hassahuus, Kujanpää, Rantala, Ylimmäinen Myllypelto, Dahl ja Männistö. Vuonna 1860 Meltolassa mainitaan seuraavat torpat: Myllypelto, Vahalahti, Kujanpää, Hassahuus, Vihtamäki, Kuuskankari, Jänttilä, Sohlbacka, Norrbacka, Nybacka, Uusinaapuri, Palokankari ja Mäkilä.
Viksbergissä oli vuonna 1747 seuraavat torpat: Ristiniittu, Kalastajatorppa, Kujanpää, Räpälän torppa, Hutais ja Valkoja. Muutaman vuoden kuluttua mainitiaan myös Ristniemen, Simolan ja Kulmalan torpat sekä vuonna 1860 Nikula, Ristilä, Frigård ja Hutais.
Loppi-Spurilan torppia olivat Perkonoja, Rajala, Kelu, Ristinketo (Ristilä), Kujanpää, Lumisoja, Karhunpyöli, Leppälä, Herrankartano, Mäkelä, Krinttilä, Katava, Uusitorppa ja Grönroos.
Talonpoikaistalojen torpista mainittakoon nimeltään vanhimmat: Iso-Kuusvuoressa oli Lehtilä, Vuohimäki ja Nummenperä, Lovessa torpat Pietilä ja Takala. Aron Paltan torppa, Ylhäinen, Räpälän Harakkamäki, Pinola ja Kivisilta, Taatilan Kaskenpelto, Kämylä ja Isopuoli, Tanisten Ilola, Tomeron Hannu, Suutari ja Perkiö, Evaisten Kuljula, Tihunkangar ja Nummila, Isoheikoisten Niemi, Portaanpää ja Vainio, Kaljalan Tallpyöli, Karpalan Kivisilta, Kerkolan Ilola, Kevolan Hakala ja Litz, Kivinenän Ristiniittu, Koiviston Mäkilä, Kruusilan Kannisto, Sillanpää ja Hakala, Kruuvaisten Kankari, Nummila ja Isopaltta, Kurjen Mäntylä, Pässilä ja Lumisoja, Laiterlan Mäkilä ja Kurjenvainio, Kyysilän Mäenala ja Mänkärlä, Maljamäen Nummila, Sjösti, Kankari ja Pyöli, Marjavuoren Ristimäki, Laukamäki ja Hakala, Moision Talonketo, Naskarlan Timperi, Oinilan Tiensuu, Peltoalho, Krakasuo, Mäntylä, Haukka ja Kiirula, Pakurlan Ilola, Pappilan Leppämäki, Rukkijoen Alho, Tätilä ja Suola, Sievolan Tangaperi, Siililän Peltola ja Jukkamäki, Sukselan Ojanperä, Pitkäpaltta, Nummenpää, Kankari ja Tepsjunkkari, Toikkalan Uusiniitty, Tupilan Kujala ja Riihilä, Tuuvalan Kraatarpyöli, Kankari ja Mäkilä, Vistan Kärki ja Tallpyöli, Vuolteen Alhokankari, Mustaväljä ja Niemi, Vähä-Heikoisten Vähäkylä.
Lähteet:
Paimion rippikirjat
Paimion historia
tiistai 25. lokakuuta 2016
Paimion sätereitä ja niiden alaisia tiloja
Viksberg
Viksbergin kartanon omistajat olivat:
tuomari Johan Wallensteen 1671-1723
ed. vävy Piikkiön ja Halikon kihlakunnantuomari Abraham Paléen 1724-1738 ed. perilliset vuoteen 1763.
laamanni Erik Johan Paléen (aat. af Palen) 1764-1788
ed. vävy vapaaherra, majuri Reinhold Johan Rehbinder 1780-1810
kreivi, ministerivaltiosihteeri, salaneuvos Robert Henrik Rehbinder 1811-1841
ed. leski Anna Elisabet Charlotta Hedenberg vuoteen 1844
lesken veljenpoika toimiuskunnan sihteeri Karl Ludvig Hedenberg 1845-1858
ed. leski Lovisa Charlotta Vilhelmina Jägerhorn vuoteen 1863.
Konstanin v. Wendt -1892
Erik Abraham Dahlström 1905-
Meltola
Meltolan kartanon omistajia:
Peter Hansson Plagman -1627
Everstiluutnanti Jämtlandin ratsuväessä Johan Blum 1701-1737 ja ed. leski kreivitär Eleonora Pfeiff vuoteen 1748.
hovioikeuden presidentti Gudmund Petrusson Adlerbeth 1749-1753 ja ed. leski Hedvig Margareta Below vuoteen 1761.
1761 lähtien Meltola kuului Viksbergin kartanon omistajille aina vuoteen 1858. Vuosina 1858-1866 kartano oli toimistosihteeri Karl Ludvig Hedenbergin perillisillä.
Hugo Helander 1930-
Talousneuvos Härmälä
Meltolan säterin alaisuuteen kuuluivat Alhokankari, Männistö, Vartsalon kolme tilaa, neljä Oinilan tilaa, Huson Pietilä, Tuuvalan kaksi tilaa, Vuoltee, Vikimäen ja Vikurinbölen ulkoveromaat sekä Kivennenän kaksi taloa. Vuonna 1723 Meltolan alaisena oli kaikkiaan 12 taloa, joissa oli yhteensä 10 lampuotia.
Maatalusmuseo Sarkan tietokannasta 1932 tilanne:
MELTOLA (Meldola), 7 km Paimion asemalta ja 26 km Turusta. Yksinäisluontoinen allodialitila, joka mainitaan jo 1400-luvun alussa. Saman vuosisadan lopulla se joutui Naantalin luostarille ja kuului sittemmin mm. Bjelke suvulle. Nyk. omistaja v:sta 1930 Hugo Heliander. Erotettu 10 tilaa, yht. 100 ha. Pinta-ala 756 ha, josta puutarhaa 1, peltoa 185, luonnonniittyä 20, viljeltyä laidunta 50 ja metsämaata 500 ha. Pellot tasaisia savi- ja multamaita, niistä 27 ha tiiliputkisalaojissa. V. 1930 oli 18 ha ruista, 1 vehnää, 67 kauraa, 10 ohraa, 5 sekaviljaa, 2,5 hernettä, 2 perunaa, 1,7 juurikasveja, 55,8 heinää, 17 kesantoa ja 5 ha muussa käytössä. Vehnää saatu keskimäärin 3 500, ruista 3 000 ja kauraa 3 000 kg ha:lta. Talouskeskus viljelysten keskellä, Paimion landen rannalla. 2-kerroksinen päärakennus tehty puusta 1921. Kivinavetta v:lta 1856. Kuivauslaitos ja jyväaitta rakennettu sementtitiilistä. Vesijohto (sähköpumppu) ja navetassa automaattiset juottolaitteet. Kotieläimiä: 20 hevosta, 110 lehmää, 2 sonnia ja 60 sikaa. Karja Ay- ja siat SY-rotua. Myydään viljaa, maitoa ja lihaa, maito osuusmeijeriin. Metsä havumetsää. Sähkövalo ja -voima Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Voimakoneena myös höyrykone. Traktori, kotitarve- ja sirkkelisaha
Lopin eli Spurilan omistajat:
Johan Henriksson Jägerhorn af Spurila. Kuoli 1645.
Hebla Claesdotter Gyllenhierta, hallitsi kartanoa vuoteen 1689.
Johan Jägerhorn af Spurila, omisti kartanon vuoteen 1703
Professori Johan Flachseniulsen leski Elisabet Arensbeck vuoteen 1728 asti
kapteeni Johan Rosenmüller 1740-1750
kauppias Jöran Haveman 1750-
postitarkastaja Adam Allen 1796-1815
professori Josef Pipping ja hänen jälkeläisensä -1824
ed. vävy vapaaherra, majuri Karl Axel v. Kothen 1825-1848
kuvernööri Johan August v. Essen 1849-1883
Erik Walter v. Rettig
Erkki Knuutila
Talousneuvos Keskitalo 1927-
-----------------------------------------------------------------------
-----------------------------------------------------------------------
Kauhainen oli läänitettynä ja lahjoitettuna Johan Jägerhornille, mutta se peruutettiin v. 1683 ja muodostettiin ratsutilaksi, jonka nimenä oli 1700-luvulla Urhatunpää. Sen ja Hossilan tilan lunasti perinnöksi vuonna 1765 luutnantti G.J. Wellingk.
Kauhaisten omistajat:
sotilaskirjuri Kristoffer Henriksson 1685-1704
ed. leski Maria Kristersdotter Sevonius vuoteen 1708
ed. toinen aviomies kämnäri Johan Johansson Leistenius 1709-1729
kapteeni Mauritz Gustaf Brakelin leski Regina Apoloff 1730-1754
rykmentinpastori Otto Johan Amnorin 1755.1761
luutnantti Gotthard Johan Wellingk 1762-1770
vänrikki Julius Hallonblad 1776-1780
hovimajoitusmestari Niklas Ljungman 1781-1784
lääninsihteeri Otto Wibelius 1785-1792
hovioikeuden asessori Johan Browallius 1793 ja tämän perilliset vuoteen 1796
kämnärioikeuden esimies Gabriel Salin 1796-1800 ja tämän perilliset vuoteen 1801
konsistorin notaari Henrik Chytraeus 1802-1814 ja tämän perilliset vuoteen 1816
ed. vävy FM Kristian Ludvig Hjelt 1817-1849 ja tämän perilliset vuoteen 1852
lääninmaamittari, kamarineuvos Jonas Gabriel Danielsson 1853-1861 ja tämän leski 2. puoliso Eva Katarina vuoteen 1865.
Maatalousmuseo Sarkan tietokannasta 1963 tilanne:
Kauhaisten kylässä 5 km kirkolta ja 0,7 km Tku—Paimio tieltä kylätietä. Talouskeskus on rinteessä metsän ja pellon rajalla. Kokonaispinta-alasta 63,86 ha on metsää 27,68 ha, peltoa 32,02 ha, josta 14 ha on salaojitettu, ja puutarhaa 0,17 ha. Tilalla on traktori. Hirsinen päärakennus 1880 on korjattu 1956, 6 huonetta. Lautainen, kovalevyllä vuorattu karjarakennus 1956 sis. navetan, sikalan, kanalan sekä työ- ja rehutilat. Talousrakennuksessa mm. sauna ja vilja-aitta. Vielä on kaksi latoa ja kolme kivi- ja betonirakenteista kellaria. Savimultamailla viljellään vehnää 13,5 ha ja sokerijuurikasta 0,7 ha, rehuksi kauraa, heinää ja laidunta. Mäntymetsä, josta on kylvetty 6 ha. Ay-karja, 7 lypsävää ja saman verran nuoria, keskituotos 5459—256—4,7. 2 lihotussikaa ja kanoja 100.
Isäntä kuuluu kirjastolautakuntaan, osuuskassan hallintoneuvostoon, kauppaosuuskunnan maataloustoimikuntaan sekä maamiesseuran johtokuntaan. Hän on maataloustuottajain piirimies. Isäntä sekä emäntä kuuluvat Paimion isäntäkerhoon.
-----------------------------------------------------------------------
----------------------------------------------------------------------
Kartanoiden alaisuuteen kuului rälssitiloja, joiden viljelijät, lampuodit maksoiva veroa kartanonomistajille, oleilitpa he sitten Turussa, Tukholmasa tai Pietarissa. Useinmiten juuri mainitut kaupungit olivat kartanonomistajien virka -ja asuinpaikkoja. Hevonpään säteri sijaitsi Hevonpään kylässä, jossa kartanon lisäksi oli kaksi talonpoikaistaloa, kunnes 1790-luvulla niiden omistajana mainitaan Antti Röling. Hevonpään säterin nimi muutettiin 1700-luvun alussa Viksbergiksi, mutta siitä huolimatta nimi Hevonpää säilyy asiakirjoissa vuosikymmenistä toiseen.
Jo 1600-luvulla Hevonpään alaisuuteen olivat kuuluneet Penimäen, Räpälän ja Kasvalan rälssit. Viksbergin alaisina mainitaan 1700-luvulla edellisten lisäksi Auvala, Kivinenän 2 taloa, Kinkan 2 taloa ja Kyllelän neljä taloa. Näistä Abraham Paleen lunasti perinnöksi, osti siis omakseen Kinkan rälssit vuonna 1725 ja Auvalan osti perinnöksi hänen poikansa Erik af Palen. Seuraavalla vuosisadalla Viksbergin omistamina tiloina mainitaan Potkelan perintötila, Tuuvalan kylän Keskitalon rälssitila sekä Männistön rälssitila ja Herasniemi sekä Hiidenala. Potkelan tila ostettiin perinnöksi vuonna 1810, ja Rehbinder yhdisti sen kartanoon vuonna 1837. Seuraavilla kymmenluvuilla Viksbergiin yhdistettiin Kinkan kaksi taloa ja Kivinenenän kaksi taloa, Auvala 1850-luvulla ja vähän myöhemmin Kyllelän kylän Jaakkola, Tuomola, Kojo ja Isotalo sekä Vartsalon Ylhäinen ja Lähteenkorva.
Maatalousmuseo Sarkan tietokannasta saamme vuoden 1932 tilanteen.
1932
Viksbergin kartanon omistajat olivat:
tuomari Johan Wallensteen 1671-1723
ed. vävy Piikkiön ja Halikon kihlakunnantuomari Abraham Paléen 1724-1738 ed. perilliset vuoteen 1763.
laamanni Erik Johan Paléen (aat. af Palen) 1764-1788
ed. vävy vapaaherra, majuri Reinhold Johan Rehbinder 1780-1810
kreivi, ministerivaltiosihteeri, salaneuvos Robert Henrik Rehbinder 1811-1841
ed. leski Anna Elisabet Charlotta Hedenberg vuoteen 1844
lesken veljenpoika toimiuskunnan sihteeri Karl Ludvig Hedenberg 1845-1858
ed. leski Lovisa Charlotta Vilhelmina Jägerhorn vuoteen 1863.
Konstanin v. Wendt -1892
Erik Abraham Dahlström 1905-
Meltola
Meltolan kartanon omistajia:
Peter Hansson Plagman -1627
Everstiluutnanti Jämtlandin ratsuväessä Johan Blum 1701-1737 ja ed. leski kreivitär Eleonora Pfeiff vuoteen 1748.
hovioikeuden presidentti Gudmund Petrusson Adlerbeth 1749-1753 ja ed. leski Hedvig Margareta Below vuoteen 1761.
1761 lähtien Meltola kuului Viksbergin kartanon omistajille aina vuoteen 1858. Vuosina 1858-1866 kartano oli toimistosihteeri Karl Ludvig Hedenbergin perillisillä.
Hugo Helander 1930-
Talousneuvos Härmälä
Meltolan säterin alaisuuteen kuuluivat Alhokankari, Männistö, Vartsalon kolme tilaa, neljä Oinilan tilaa, Huson Pietilä, Tuuvalan kaksi tilaa, Vuoltee, Vikimäen ja Vikurinbölen ulkoveromaat sekä Kivennenän kaksi taloa. Vuonna 1723 Meltolan alaisena oli kaikkiaan 12 taloa, joissa oli yhteensä 10 lampuotia.
Maatalusmuseo Sarkan tietokannasta 1932 tilanne:
MELTOLA (Meldola), 7 km Paimion asemalta ja 26 km Turusta. Yksinäisluontoinen allodialitila, joka mainitaan jo 1400-luvun alussa. Saman vuosisadan lopulla se joutui Naantalin luostarille ja kuului sittemmin mm. Bjelke suvulle. Nyk. omistaja v:sta 1930 Hugo Heliander. Erotettu 10 tilaa, yht. 100 ha. Pinta-ala 756 ha, josta puutarhaa 1, peltoa 185, luonnonniittyä 20, viljeltyä laidunta 50 ja metsämaata 500 ha. Pellot tasaisia savi- ja multamaita, niistä 27 ha tiiliputkisalaojissa. V. 1930 oli 18 ha ruista, 1 vehnää, 67 kauraa, 10 ohraa, 5 sekaviljaa, 2,5 hernettä, 2 perunaa, 1,7 juurikasveja, 55,8 heinää, 17 kesantoa ja 5 ha muussa käytössä. Vehnää saatu keskimäärin 3 500, ruista 3 000 ja kauraa 3 000 kg ha:lta. Talouskeskus viljelysten keskellä, Paimion landen rannalla. 2-kerroksinen päärakennus tehty puusta 1921. Kivinavetta v:lta 1856. Kuivauslaitos ja jyväaitta rakennettu sementtitiilistä. Vesijohto (sähköpumppu) ja navetassa automaattiset juottolaitteet. Kotieläimiä: 20 hevosta, 110 lehmää, 2 sonnia ja 60 sikaa. Karja Ay- ja siat SY-rotua. Myydään viljaa, maitoa ja lihaa, maito osuusmeijeriin. Metsä havumetsää. Sähkövalo ja -voima Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Voimakoneena myös höyrykone. Traktori, kotitarve- ja sirkkelisaha
Lopin eli Spurilan omistajat:
Johan Henriksson Jägerhorn af Spurila. Kuoli 1645.
Hebla Claesdotter Gyllenhierta, hallitsi kartanoa vuoteen 1689.
Johan Jägerhorn af Spurila, omisti kartanon vuoteen 1703
Professori Johan Flachseniulsen leski Elisabet Arensbeck vuoteen 1728 asti
kapteeni Johan Rosenmüller 1740-1750
kauppias Jöran Haveman 1750-
postitarkastaja Adam Allen 1796-1815
professori Josef Pipping ja hänen jälkeläisensä -1824
ed. vävy vapaaherra, majuri Karl Axel v. Kothen 1825-1848
kuvernööri Johan August v. Essen 1849-1883
Erik Walter v. Rettig
Erkki Knuutila
Talousneuvos Keskitalo 1927-
-----------------------------------------------------------------------
-----------------------------------------------------------------------
Kauhainen oli läänitettynä ja lahjoitettuna Johan Jägerhornille, mutta se peruutettiin v. 1683 ja muodostettiin ratsutilaksi, jonka nimenä oli 1700-luvulla Urhatunpää. Sen ja Hossilan tilan lunasti perinnöksi vuonna 1765 luutnantti G.J. Wellingk.
Kauhaisten omistajat:
sotilaskirjuri Kristoffer Henriksson 1685-1704
ed. leski Maria Kristersdotter Sevonius vuoteen 1708
ed. toinen aviomies kämnäri Johan Johansson Leistenius 1709-1729
kapteeni Mauritz Gustaf Brakelin leski Regina Apoloff 1730-1754
rykmentinpastori Otto Johan Amnorin 1755.1761
luutnantti Gotthard Johan Wellingk 1762-1770
vänrikki Julius Hallonblad 1776-1780
 |
| Julius Hallonblad rippikirjassa 1772-1777 |
hovimajoitusmestari Niklas Ljungman 1781-1784
lääninsihteeri Otto Wibelius 1785-1792
hovioikeuden asessori Johan Browallius 1793 ja tämän perilliset vuoteen 1796
kämnärioikeuden esimies Gabriel Salin 1796-1800 ja tämän perilliset vuoteen 1801
konsistorin notaari Henrik Chytraeus 1802-1814 ja tämän perilliset vuoteen 1816
ed. vävy FM Kristian Ludvig Hjelt 1817-1849 ja tämän perilliset vuoteen 1852
lääninmaamittari, kamarineuvos Jonas Gabriel Danielsson 1853-1861 ja tämän leski 2. puoliso Eva Katarina vuoteen 1865.
Maatalousmuseo Sarkan tietokannasta 1963 tilanne:
Kauhaisten kylässä 5 km kirkolta ja 0,7 km Tku—Paimio tieltä kylätietä. Talouskeskus on rinteessä metsän ja pellon rajalla. Kokonaispinta-alasta 63,86 ha on metsää 27,68 ha, peltoa 32,02 ha, josta 14 ha on salaojitettu, ja puutarhaa 0,17 ha. Tilalla on traktori. Hirsinen päärakennus 1880 on korjattu 1956, 6 huonetta. Lautainen, kovalevyllä vuorattu karjarakennus 1956 sis. navetan, sikalan, kanalan sekä työ- ja rehutilat. Talousrakennuksessa mm. sauna ja vilja-aitta. Vielä on kaksi latoa ja kolme kivi- ja betonirakenteista kellaria. Savimultamailla viljellään vehnää 13,5 ha ja sokerijuurikasta 0,7 ha, rehuksi kauraa, heinää ja laidunta. Mäntymetsä, josta on kylvetty 6 ha. Ay-karja, 7 lypsävää ja saman verran nuoria, keskituotos 5459—256—4,7. 2 lihotussikaa ja kanoja 100.
Isäntä kuuluu kirjastolautakuntaan, osuuskassan hallintoneuvostoon, kauppaosuuskunnan maataloustoimikuntaan sekä maamiesseuran johtokuntaan. Hän on maataloustuottajain piirimies. Isäntä sekä emäntä kuuluvat Paimion isäntäkerhoon.
-----------------------------------------------------------------------
----------------------------------------------------------------------
Kartanoiden alaisuuteen kuului rälssitiloja, joiden viljelijät, lampuodit maksoiva veroa kartanonomistajille, oleilitpa he sitten Turussa, Tukholmasa tai Pietarissa. Useinmiten juuri mainitut kaupungit olivat kartanonomistajien virka -ja asuinpaikkoja. Hevonpään säteri sijaitsi Hevonpään kylässä, jossa kartanon lisäksi oli kaksi talonpoikaistaloa, kunnes 1790-luvulla niiden omistajana mainitaan Antti Röling. Hevonpään säterin nimi muutettiin 1700-luvun alussa Viksbergiksi, mutta siitä huolimatta nimi Hevonpää säilyy asiakirjoissa vuosikymmenistä toiseen.
Jo 1600-luvulla Hevonpään alaisuuteen olivat kuuluneet Penimäen, Räpälän ja Kasvalan rälssit. Viksbergin alaisina mainitaan 1700-luvulla edellisten lisäksi Auvala, Kivinenän 2 taloa, Kinkan 2 taloa ja Kyllelän neljä taloa. Näistä Abraham Paleen lunasti perinnöksi, osti siis omakseen Kinkan rälssit vuonna 1725 ja Auvalan osti perinnöksi hänen poikansa Erik af Palen. Seuraavalla vuosisadalla Viksbergin omistamina tiloina mainitaan Potkelan perintötila, Tuuvalan kylän Keskitalon rälssitila sekä Männistön rälssitila ja Herasniemi sekä Hiidenala. Potkelan tila ostettiin perinnöksi vuonna 1810, ja Rehbinder yhdisti sen kartanoon vuonna 1837. Seuraavilla kymmenluvuilla Viksbergiin yhdistettiin Kinkan kaksi taloa ja Kivinenenän kaksi taloa, Auvala 1850-luvulla ja vähän myöhemmin Kyllelän kylän Jaakkola, Tuomola, Kojo ja Isotalo sekä Vartsalon Ylhäinen ja Lähteenkorva.
Maatalousmuseo Sarkan tietokannasta saamme vuoden 1932 tilanteen.
1932
| Omistaja | Erik Dahlström , Elisabeth o.s. Heinefetter |
| Lisätietoja |
VIKSBERG (ent. Hevonpää), 7
km Paimion asemalta ja 24 km Turusta. Omistajat Erik Dahlström v:sta
1905 ja puolisonsa Elisabeth (o.s. Heinefetter) v:sta 1912. 1500-luvun
alussa mainitaan kartanon omistajana Peder Hevonpää, joka oli naimisissa
Britta Hornin kanssa. Heidän poikansa tyttären avioliiton kautta tuli
omistajaksi Niilo Sveninpoika, jonka suku otti nimen Gyllenhierta. Hänen
suvullaan kartano, josta oli tullut rälssisäteri, pysyi v:een 1662,
jolloin sen majuri Johan Gyllenhiertan kuoleman jälkeen peri hänen
leskensä Margareeta Frille. 1700-luvun alussa oli omistajana Gustav
Hästesko ja sen jälkeen Joh. Wallensteen. Tältä peri tilan hänen vävynsä
Abraham Paleen, joka osti siihen lisäksi useita lähellä olevia tiloja.
1738 joutui kartano hänen pojilleen. Näistä vanhin, laamanni Eric Johan
Paleen, lunasti veljiensä osuudet ja osti myös Meltolan kartanon. 1770
hänet koroitettiin aaselissäätyyn nimellä av Palén. 1788 sai kartanot
haltuunsa edell. vävy vapaaherra, majuri Johan Reinhold Rehbinder.
Molemmilla tiloilla pani hän toimeen suuria uudistuksia, paransi
maanviljelystä ja uusi rakennuksia. 1805 luovutti hän tilat pojalleen
Robert Henrik Rehbinderille, josta sittemmin tuli Suomen
ministerivaltiosihteeri ja koroitettiin kreiviksi 1826. Hänen kuoltuaan
1841 peri kartanot leskikreivitär Anna Rehbinder (o.s. Hedenberg), ja
kun lapsia ei ollut, määräsi hän testamentissaan Meltolan veljensä
pojalle Ludvig Hedenbergille ja Viksbergin kasvattityttärelleen Louise
Jägerhornille. Nämä menivät sitten naimisiin, joten kartanot joutuivat
taas yksiin käsiin. L. Hedenbergin kuoltua 1858 jäi Viksberg leskelle,
Meltola sen sijaan jaettiin heidän neljän lapsensa kesken, joille äidin
kuoleman jälkeen joutui myös Viksberg. Tämän perilliset myivät 1892
Konstantin von Wendtille, jolta nyk. omistaja sen osti. Erotettu 20
tilaa, yht. n. 300 ha. Pinta-ala 627,2 ha; siitä puutarhaa 1,5, peltoa
182,1, viljeltyä laidunta 127,7 ja metsämaata 315,9 ha. Pellot tasaisia
savi- ja multamaita; niistä 68 ha tiiliputkisalaojissa. Viljelyskiertoja
2: A. kesanto, syysvilja, juurikasvit ja peruna ynnä kaura, ohra, 3
heinää; B. kesanto, juhannus-ja syysruis, kaura, 3 heinää, kaura. V.
1930 oli rukiilla 16,6 ha, vehnällä 6,5, kauralla 49,5, ohralla 10,5,
vihantarehulla 2,5, herneellä 5, perunalla 3, rehujuurikasveilla 7,5,
heinällä 65 ja kesantona 16 ha. Talouskeskus viljelysten keskellä.
2-kerroksinen päärakennus on rakennettu kivestä 1770-luvulla
senaikaiseen tavalliseen herraskartanotyyliin. Myöhemmin se on
uudistettu arkkitehti Jarl Eklundin johdolla. Puutarha on suuri ja komea
ruusutarhoineen ja kivipenkereineen. 1800-luvulla se oli järjestetty
englantilaiseen maisematyyliin, mutta on 1921 jälkeen uudestaan
suunniteltu arkkitehti B. Schalinin ehdotusten mukaan. Pohjoispuolella
on suuri puisto, jossa kasvaa satoja vuosia vanhoja puita.
Työväenrakennuksia on 6 ja niissä tilaa 14 perheelle. Työväkeä varten on
myös juhla- ja kokoussali. Navettarakennus ja 2-kerroksinen
viljamakasiini on tehty kivestä kreivi Rehbinderin aikana ja 30 hevosen
talli rautabetonista myöhemmin. Rakennuksissa on vesijohto. Kotieläimiä:
18 hevosta, 72 lehmää, 2 sonnia, 5 sikaa, 100 kanaa ja 3 yhteisk.
mehiläisiä. Karja (60 % kantakirjassa) Ay-, siat SY- ja kanat
leghornrotua. Työhevoset ovat ardennilaisristeytystä, lisäksi muutamia
lämminverisiä, hannoverilaisia tammoja. Karjan keskituotanto oli 1926—27
3 410 kg — 3,92 % ja säännöllisten lehmien 3 791 kg — 3,88 %. Myydään
viljaa ja maitoa, joista maito viedään Turkuun. Metsä havupuuvaltaista,
sitä hoidetaan suunnitelman mukaan. Sähkövalo ja -voima Lounais-Suomen
Sähkö Oy:ltä. Vetokoneena traktori. Tilan alueella oli vanha P. Jaakopin
kirkko, joka paloi 1909, mutta nyk. omistajan alkuunpanosta on
rakennettu 1928 uusi kirkko tiilistä. Sen hautausmaalla on Rehbinderien
perhehauta, johon neljä suvun jäsentä on haudattuna.
Lopen ja Spurilan kartano Spurilan rälssisäterin alaisuuteen ovat kuuluneet Pyölin yksinäistila, joka lunastettiin perinnöksi vuonna 1810 ja yhdistettiin Spurilaan 1850-luvulla. Oinilan kylän Alhaisten rälssitila, joka yhdistettiin karanoon 1890-luvulla. Iso-Preitilän Valkjapään kaksi rälssitilaa, Heikkilä, Sattelan kylän Isotalon ja Vähätalon rälssit, Vistan Inkilän rälssitila, Spurilan Vanhatalo ja Kulmala, Kyysilän Väljälän lohkotila, Tuuvalan Alastalon rälssi ja Kasvalan rälssitila. Spurilan 1932 tilanne maatalousmuseo Sarkan tietokannasta: SPURILA, 2 km Paimion asemalta ja 30 km Turusta. Vanha rälssitila, jonka muodostavat Spurilan (Sporilan) ja Lopen kartanot. Jo 1300-luvun lopulla ne omisti Erik Puranpoika, joka oli Spore eli Spåra suvun kantaisä. Avioliiton kautta tila siirtyi 1500-luvun alussa Krister Pietarinpojalle. Hänestä polveutui Ruotsin ritarihuoneeseen 1625 merkitty Jägerhorn af Spurila suku, jonka hallussa tila pysyi 1700-luvulle saakka. Myöhempiä omistajia ovat olleet mm. von Essen, von Rettig ja Knuutila suvut. Nyk. omistajat Jalmari Keskitalo ja puolisonsa Minne (o.s. Kasvala) v:sta 1927, jolloin he ostivat sen Erkki Knuutilalta. Erotettu 44 tilaa, yht. n. 1500 ha. Nyk. pinta-ala 867 ha: siitä puutarhaa 3, peltoa 185, viljeltyä laidunta 16 ja metsämaata 663 ha. Pellot puoliksi epätasaisia, puoliksi tasaisia savi- ja multamaita; yhdessä kappaleessa. Viljelyskiertoja 2: A. juurikasvien vuoksi vapaa viljelys; B. ruis, kaura, juurikasvit, kaura, 2 heinää. Kesantoa ei enää käytetä. V. 1930 oli 20 ha ruista, 2 vehnää, 40 kauraa, 5 ohraa, 6 vihantarehua, 2,5 perunaa, 15 juurikasveja ja 94,5 ha heinää. Puutarhanviljelys on erikoisesti mainittava. Hedelmäpuita on lähes 500 ja marjapensaita 2 000. Kasvihuoneiden lattiapinta-ala on 400 m2, joissa kukkien, kurkkujen ja tomaattien viljelys on pääasia. Talouskeskus viljelysten keskellä. Päärakennus tehty puusta n. 30 vuotta sitten. 150 lehmän navetta rakennettu tiilistä ja kivestä 1867 ja 20 hevosen talli tiilistä 1860. Kummassakin vesijohto (painovesi) ja automaattiset juomakupit. Kotieläimiä: 19 hevosta, 112 lehmää, 3 sonnia ja 4 sikaa. Ay-karja, josta 90 % kantakirjassa, on jalostukseltaan vanhimpia maassamme. Myydään Turkuun maitoa ja kasvitarhantuotteita. Sekametsästä myyty paperi- ja polttopuita. Sähkövalo ja -voima Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Kotitarvemylly, sirkkelisaha, katkaisusirkkeli, pärehöylä ja »Tähkä» -kuivuri. Omistaja on Ay- ja puutarhayhdistyksen jäsen sekä metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja. Omistajille kuuluu myös Aimontapon tila Perniössä. Wikipedia Paimion historia 1973 Ylioppilasmatrikkeli Paimion rippikirjat Adelsvapen Paimion talonhaltialuettelot Sarka Suomen maatilat III |
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Paimion kylät ja talot 1721-1868
Aakoisten kruununtalo oli jakamattomana ratsutilana vuoteen 1755, jolloin se halottiin kahtia. Toisen puolen taloa osti perinnöksi Jaakko Pietarinpoika 1779 ja toisen Mikko Matinpoika vuonna 1800. Talot yhdisyivät jälleen 1860-luvulla.
Alhokankare oli Meltolan alainen rälssitila, jota lampuodit viljelivät, kunnes se 1800-luvulla joutui yhdysviljelykseen Tammiston kanssa ja lopulta Tammiston omistukseen.
Aron kylässä oli kaksi perintötilaa Alaskartano myöh. (Rajala) ja Paltta. Alaskartano jakaantui isonvihan jälkeen vuonna 1753 Juhontaloksi ja Sepäntaloksi. Paltta oli säätyläisten omistama ja kahden lampuodin viljelemä.
Askalan kylässä oli kaksi kruunun ratsutilaa, Nummentalo ja Alatalo. Nummentalo jakaantui isonvihan jälkeen veljeksien Matti ja Jaakko Kristerinpoikien kesken Alastuvaksi ja Ylitaloksi, joisa edellisen vuonna 1800 lunasti perinnöksi Juho Juhonpoika ja jälkimmäisen samana vuonna Mikko Mikonpoika. Alastalokin jakaantui isovihan jälkeen kahtia Alastaloksi ja Keskitaloksi. Vuonna 1800 ne kummatkin ostettiin perinnöksi ja molemmat lunastajat olivat Juho Juhonpoikia
Talonhaltijaluettelo
Auvala oli entinen rälssitila, joka reduktiossa oli peruutettu kruunulle. Sen osti perinnöksi laamanni E.J. af Palen vuonna 1765, mutta vasta 1800-luvun puolivälissä se yhdistettiin Viksbergin kartanoon, jonka lampuotitilana se aikaisemmin oli ollut.
Eppisten kylässä oli aikanaan ollut kaksi taloa Seppä ja Alitalo, jotka ratsutiloja muodostettaessa oli luovutettu Aron kylän kahden ratsutilan vahvistukseksi. Seppä oli myöhemmin nimeltään Ylitalo. Molemmat talot lunastivat Aron rusthollarit perinnöksi vasta vuosina 1802 ja 1804.
Evainen oli vanhaa perintöä oleva ratsutila, jonka omistajana isovihan aikoina oli Antti Mikonpoika. Hänen poikansa Pietari ja Tuomo jakoivat tilan keskenään vuonna 1732, jolloin edellisen omistama talo sai nimekseen Ylimmäinen ja jälkimmäinen Alimmainen. Talot halottiin isojaon yhteydessä ja saivat nimet Ylitalo ja Alitalo.
Fuila oli Turun läänin jalkaväkirykmentin Majurin komppanian vänrikin puustelli, jona haltioina isovihan ajoista Suomen sotaan oli 20 kapteenia tai luutnanttia kukin vuorollaan. Pisimmän aikaa olivat luutnantti Reinhold Johan Lode vuosina 1738-1750, everstiluutnantti Karl Otto Sjöstierna 1750-1764 sekä Karl Gustaf von Willebrand. Muut sotaherrat hallitsivat puustellia vain muutaman vuoden. Tavallisimmin virkatalo oli lampuotien hoidossa.
Isäntäluettelo sotaherroista
Hahkapyöli oli kruununtila, joka kulki suvussa isältä pojalle ainakin vuodesta 1687 lähtien. Perinnöksi sen osti Mikko Antinpoika vuonna 1790.
Talonhaltijaluettelo
Halkilahti oli maaherra Karl Falkenbergin ostama rälssitila, joka oli säätyläisten omistama ja lampuotien viljelemä vielä 1800-luvun jälkipuoliskollakin.
Hanhijoen kylässä oli kaksi vanhaa perintötilaa Alastalo ja Ylistalo, joista edellinen oli Siililän Keskikylän augumentti ja jälkimmäinen Pakurlan augumenti.
Hellsberg oli kruununtila, joka kulki isältä pojalle pitkälle 1800-lukua. Tilan osti perinnöksi vuonna 1792 Erkki Erkinpoika, lautamiehenä ja kuudennusmiehenä tunnettu.
Talonhaltijaluettelo
Herasniemi oli Hiidenalan ratsutilan augumentti, jonka rusthollari Kustaa Matinpoika Hiidenala vuonna 1759 osti perinnöksi. Tilan viljelijöinä oli samaan sukuun kuuluvia lampuoteja.
Hiidenalan ratsutila oli kruununtila, joka kulki suvussa ja muodostui suurtilaksi 1750-luvulla. Tilan osti perinnöksi Matti Matinpoika vuonna 1790.
Hirvonpään kruunun ratsutila kuului Sevon-suvun hallitsemiin tiloihin ja sen osti perinnöksi vuonna 1800 Mikko Kasperinpoika. Vuodesta 1775 Hirvonpää oli jakautuneena kahtia, toisen osan käsitti 3/4 osaa rusthollia ja toinen 1/4, edellinen oli nimeltään Isotalo ja jälkimmäinen Vähätalo. Mikon veljellä Juho Kasperinpojalla oli jallussaan Munkkila, jonka hän lunasti perinnöksi vuonna 1800.
Hossilan kruununtila oli Kauhaisten augumentti, ja sen osti perinnöksi vuonna 1765 Kauhaisten kartanon omistaja vänrikki Gottfrid J. Wellingk
Huittulan kruununtila oli yhdysviljelyksessä Yrjönvuoren talojen kanssa. Puolet Huittulaa osti perinnöksi Yrjönvuoren ratsutilallinen Juho Fredrikinpoika vuonna 1847 ja toisen puolen ratsutilallinen Kustaa Mikonpoika vuonna 1859.
Huson kylässä oli isovihan jälkeen kolme tilaa: Meltolan alainen rälssitila Pietilä, Tuomolan perintöratsutila ja Laurintalon kruununtila. Pietilän viljelijöinä oli milloin kaksi lampuotia, milloin yksi. Tuomola menetti auioitumisen myötä perinnönluontonsa ja 1700-luvun puolivälissä se jakaantui Mikko Mikonpojan luovuttaessa puolet talostaan vävylleen Heikki Erkinpojalle ja toisen puolen vävylleen Torsti Torstinpojalle. Edellisen talo säilytti nimen Tuomola, jonka osti perinnöksi Heikki Heikinpoika vuonna 1795. Toisesta puoliskosta tuli Kylä-Tuomola, joka puolestaan jakaantui Torsti Torstinpojan vävyille Heikki Heinpojalle ja Erkki Heikinpojalle. Ensinmainitun puoliskon osti perinnöksi Risto Kallenpoika vuonna 1795 ja jälkimmäisen Vilho Juhonpoika vuonna 1817. Laurintalo jakaantui 1700-luvun puolivälissä Alastuvaksi ja Keskitaloksi. Talot olivat Tuomolan augumentteja ja ne ostivat perinnöksi edellämainitut ratsutilallise rustholliensa vahvistuksiksi.
Talonhaltijaluettelo
Iittula oli kaksitaloinen kylä, jossa oli Knaapin perintöratsutila ja Vähätalon augumentti. Knaapi oli lautamiehentalo, jonka omistaja lautamies Heikki Mikonpoika luovutti poikapuolilleen Matti ja Juho Arvinpojille. Edellisen talosta tuli Alastupa ja jälkimmäisen puoliskosta Ylistalo. Vähätalon otti autiosta viljelyyn Simo Mikonpoika, jonka pojat Simo ja Jaakko jakoivat talon vuosisadan puolivälissä. Toinen taloista sai nimen Kylänpää, jonka lunasti perinnöksi vuonna 1800 Erkki Matinpoika. Toisesta talosta tuli Keskitalo, ja sen lunasti perinnöksi vuonna 1822 Juho Juhonpoika.
Immainen oli yksinäistalo, joka muodosti Kailan kanssa yhteisen ratsutilan ja oli sukulaisuussuhteessa viimeksi mainitun omistajiin, vielläpä 1800-luvulla Kailan rusthollarin Juho Heikinpojan omistamana. Perinnöksi Immaisten osti vuonna 1864 Juho Juhonpoika.
Iso-Heikoisten kylässä oli kolme vanhaa perintötilaa. Mäkitalon perintöratsutila sekä Keskikylän Jaakontalon talot, joista viimeksimainittua nimitettiin myös Juhontaloksi. Mäkitalon rustholli jaettiin 1700-luvun puolivälissä Uustuvaksi ja Isotuvaksi, Keskikylä muuttui nimeltään Keskitaloksi, jonka omistajalla oli 1800-luvulta lähtien hallussaan myös Mäkitalon Isotupa. Jaakontalosta tuli Alastalo, joka näyttää liitetyn Keskitaloon.
Iso-Kuusvuori oli perintöratsutila, joka oli vahvistuksen saanut Vuohimäen emätilasta (augumentti). Ratsutilasta osti kolmanneksen perinnöksi Simo Yrjönpoika vuonna 1792 ja kaksi kolmannesta Juho Heikinpoika vuonna 1798. Vuosisadan puolivälissä tila oli kuulunut mm. von Hausen sukuisille isännille.
Iso-Preitilän kylässä oli Heikkilän kruununtila, joka oli aikaisemmin kuulunut ratsumestari Henning Johan Grassin rälssi sekä Valkajapää, joka käsitti kruununtilan ja rälssitilan. Ensinmainitun Abraham Paleen osti perinnöksi vuonna 1723 ja se tuli olemaan Viksbergin kartanon alaisena. Rälssitilaa alettiin nimittämään Alhoksi, Heikkilää nimitettiin Juhonyaloksi ja sen osti vuonna 1761 perinnöksi Iittulan ratsutilallinen Heikki Mikonpoika, jonka augumenttina tila oli. 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä sekä Valkjapää, että Heikkilä joutuivat yhteisviljelykseen Lopen kartanon kanssa ja mainitun kartanon omistamaksi.
Jalkalan yksinäistila oli ikivanhoista ajoista asti ollut autiona ja se otettiin viljelykseen vasta 1740-luvulla. Talon osti perinnöksi Heikki Juhonpojan leski Valpuri Antintytär vuonna 1767.
Juntola oli ollut autiona Saksan sodasta lähtien, ja vuonna 1751 talossa toimitettiin tarkastus verovapauden hankkimista varten. Parin vuosikymmen kuluttua sen haltijana mainitaan Karl Gustaf Schauman ja hänen jälkeensä kaupunginviskaali Lindroth, jonka leski osti tilan perinnöksi 1793. Seuraavalla sataluvulla tilan omistajina mainitaan majoitusmestari G.Sevon, kihlakunnankirjuri J.Ehrenberg ja vuosisadan puolivälistä lähtien värjärimestari K.Limnell. Juntolan kanssa yhteisviljelyksessä oli Kauppilanpyöli.
Kailan ratsutilallinen Heikki Ristonpoika luovutti vuonna 1737 puolet taloa pojalleen Matti Heikinpojalle ja toisen puolen vävylleen Martti Kallenpojalle Immaisista. Ratsutila yhdisyi jälleen vuosisadan toisella puoliskolla ja sen osti perinnöksi Heikki Heikinpoika vuonna 1797.
Talonhaltijaluettelo
Kaimalan kylässä oli kaksi taloa, Isontalon kruununtila ja Juusin eli Frälsin rälssitila. Isotalo kulki Antti Jaakonpojan suvussa aina 1800-luvun loppupuolelle asti ja sen osti perinnöksi vuonna 1790 Mikko Juhonpoika. Rälssitila oli 1700-luvun alussa kihlakunnantuomari Henning Johan Grassin, jonka tyttären Sofian puoliso Petter Svenberg luovutti tilan verojensa maksuksi kihlakunnantuomari Petter Jusleenille antamalla tälle samalla Kyysilän kaksi rälssitilaa 4200 kuparitaalarin hinnalla. Kaimalan kylän molemmat talot olivat 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä yhdysviljelyksessä ja niiden omistajana oli Antti Isotalo sekä hänen jälkeensä Antti Ruuth.
Kaistilan vanha rälssitila oli maaherra Karl Falkenbergin omistama, mutta se myytiin vuonna 1739 vapaaherra K.J. Creuzille . Vuonna 1805 tila oli Laaroisten Alastalon omistajan Juho Kaistilan.
Kaivoinen oli kuunun auioila, joka oli annettu Kruusilan ratsutilan vahvistukseksi. Puolet Kaivoisen tilaa osti perinnöksi vuonna 1839 Heikki Matinpoika ja toisen puolen samana vuonna Juho Aaponpoika, molemmat Kruusilan ratsutilallisia.
Kajanojan yksinäistila autioitui isonvihan vuosina, mutta se otti viljelyyn Matti Jaakonpoika, jonka suvussa tila edelleen kulki. Vuonna 1775 se jaettiin Alistaloksi ja Sepäntaloksi eli Ylistaloksi. Ylistalon osti perinnöksi Juho Juhonpoika vuonna 1792, Alistalon Matti Mikonpoika vuonna 1796. Talo kulki suvussa, ja 1800-luvun lopulla Alitalon isäntä Juho Juhonpoika lunasti itselleen myös Ylitalon.
Kalevan kylässä oli alkujaan ollut kolme tilaa: Alakaleva, Keskikaleva ja Yli-Kaleva. Alakaleva eli Markula oli kruununila, joka 1700-luvun puolivälissä jaettiin kahtia Juho Heikinpojan ja Tuomo Sipinpojan kesken. Edellisen talo oli Ylimmäinen, jonka vuonna 1797 osti perinnöksi Juho Juhonpoika. 1800-luvun jälkipuoliskolla talo oli nimeltään Yli-Markula. Alimmaisen osti perinnöksi niinikään vuonna 1797 Juho Heikinpoika. Myöhemmin talon nimenä oli Ali-Markula. Keski-Kaleva oli alkuaan ollut yksinäistalo, mutta ratsutiloja muodostettaessa se oli jaettu eri ratsutiloille vahvistukseksi siten, että Tomeron Isotalo sai puolet tilaa ja toinen puoli jaettiin Siililän kylän seitsemälle eri talolle. Isojaon yhteydessä kuitenkin Keski-Kaleva jaettiin viiteen osaan. nimittäin Tomeron, Siililän, Keskikylän, Tuomolan, Prusilan ja Uotilan osiin. Alakaleva taas halottiin Tupimäeksi ja Alitaloksi vuonna 1786. Ylikaleva eli Koski oli yksinäistila, joka autioiduttuaan liitettiin Taatilan kahden ratsutilan vahvistukseksi ja joutui yhdysviljelykseen mainitun kylän tilojen kanssa.
Kaljala oli Sievolan ratsutilan augumentti, jonka vuonna 1845 osti perinnöksi Juho Antinpoika.
Karpala oli perintöratsutila, josta sen omistaja Juho Laurinpoika vuonna 1754 myi puolet pormestari Abraham Sevonille 1200 kuparitaalarista. Talo kulki säätyläiseltä toiselle, kunnes se 1800-luvun alusta lukien kuului Sievolan ratsutilan puoliskojen omistuksiin. Puolet Karpalan ratsutilaa osti perinnöksi vuonna 1802 rusthollari Fridolf Fingerroos ja toisen puolen samana vuonna rusthollari Karl Sallmen. Karpala oli 1500-luvulla kuulunut samaan kylään Sievolan kanssa ja oli ollut yhteisessä sarkajaossakin ja joutui monien vaiheiden kautta jälleen samaan omistussuhteeseen.
Kasvala oli rälssinluonoinen yksinäistila, jonka omistajina isivihan jälkeen oli majuri N.Silfversvan, hänen jälkeensä sihteeri Samuel Forsen sekä edelleen turkulainen kauppias Jöran Haveman vuodesta 1749. Seuraavan vuosisadan puolivälissä talo tuli talonpoikaisille omistajille.
Kemperlä oli kruunun yksinäisila, joka annettiin Villisten ratsutilan vahvistukseksi. Puolet Kemperlää osti perinnöksi Villisen ratsutilallinen Tuomo Yrjönpoika vuonna 1760 ja toisen puolen rusthollari Juho Fredrik Juhonpoika. Kemperlä oli myös yhdysviljelyksessä Villisten talojen kanssa.
Kerkola oli urun läänin jalkaväkirykmentin Majurin komppanian varusmestarin puustelli, jonka haltioina oli 17 eri sotaherraa ennen Suomen sotaa. Pisimmän aikaa heistä nautti virkatalon etuuksista vänrikki Johan Fredrik Ruuth 1761-1773, kersantti Larl Lönnblad 1788-1802 ja vääpeli Adolf Boisman 1802-1810. Puustellia viljelivät lampuodit.
Talonhaltijaluettelo
Kevolan kylässä oli kaksi kruununtilaa, Isotalo eli Krouvi ja Posti. Edellisen osti perinnöksi Kustaa Juhonpoika Krouvi vuonna 1827. Posti oli Askalan Nummentalon augumentti, joka jaettiin kahtia kummankin puoliskon kulkiessa suvussa. Perinnöksi augumentin puolikkaat ostivat vuonna 1761 Nummentalon rusthollarit Antti Juhonpoika ja Juho Juhonpoika. Seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolla talot ilmeisesti yhtyivät jälleen ja talon nimenä oli Metsämäki.
Kinkan kylässä oli Etelätalon rälssitila ja Pohjatalon kruununtila, josta viimeksimainitun osti perinnöksi kihlakunnantuomari Abraham Paleen vuonna 1725. Etelätalo oli isovihan aikoina asessori Rosenmyllerin lesken Margareta Elisabet von Rohrin hallussa. Hänen jälkeensä omistajina olivat kapteeni Jägerhorn, piispa Gezeliuksen perilliset ja vapaaherra Stiernstedtin leski Maria. Kylän molemmat talot olivat yhdysviljelyksessä Viksbergin kartanon kanssa 1840-luvulta lähtien.
Kirnula oli pitkät ajat autiona ollut rälssitila, joka 1700-luvun alussa kuului maaherra Karl Falkenbergille. 1800-luvun puolivälissä se oli Juho Pietilän omistama.
Kiusala oli Vistan Pietilän augumentti, jonka osti perinnöksi nimismies Kristian Sevon vuonna 1758. Se joutui Juho Pietilän omistukseen kuten Kirnulakin.
Kivinenän rälssitila oli Meltolan alainen perintörälssi, joka toisinaan oli kahdenkin lampuodin viljelemä ja kahtena eri tilana, jotka kuitenkin 1780-luvulla yhdistyivät.
Koiviston rälssitila oli vuodesta 1787 Kauhaisten ratsutilan lampuotitilana ja sen kanssa yhdysviljelyksessä.
Korkeakylä oli Maskun komppanian varusmestarin virkatalo, jonka haltioina olivat mm. II adjutantti Abraham Finckenberg, luutnantti Claes Lybecker, kornetti Jakob Cronhjelm ja vänrikki Johan Leijonanckar.
Kovalan ratsutila oli alkuaan yksinäistila, mutta jakaantui vuonna 1726 Alastaloksi ja Ylistaloksi. Alastalon osti perinnöksi Mikko Mikonpoika vuonna 1759 ja Ylistalon vuonna 1820 Simo Heikinpoika, jotka kummatkin olivat rusthollareita.
Kruusila oli kruunun ratsutila, joka 1770-luvulla jaettiin Simo Antinpojan ja Matti Antinpojan kesken. Simon talo oli nimeltään Etutalo ja sen osti perinnöksi hänen pojanpoikansa Juho Aaponpoika 1839. Matin talo taasen oli Takatalo ja sen osti perinnöksi hänen poikansa Heikki Matinpoika vuonna 1839. Kuten edellä mainittiin oli Kaivoinen annettu rusthollille vahvistukseksi ja se ostettiin perinnöksi yhdessä Kruusilan talojen kanssa.
Kruuvaisten kylässä oli neljä kruununtaloa, Anttila, Marttila, Jaakkola ja Penttilä. Anttila oli autiona aina 1700-luvun puoliväliin asti, mutta sen jälkeen talo säilyi suvussa, ja sen osti perinnöksi Matti Juhonpoika vuonna 1807. Marttilan osti perinnöksi Juho Jaakonpoika samana vuonna. Jaakkolan osti perinnöksi Mikko Jaakonpoika myös vuonna 1807. Penttilä oli lautamiehentalo, joka kulki isältä pojalle. Sen osti perinnöksi nimismies Juho Juhonpoika 1807.
Kulhomäen kruununtilan osti perinnöksi everstiluutnantti Georg Ehremalm vuonna 1760. Seuraavan vuosisadan loppupuolella Kulhomäki oli yhdysviljelyksessä Maljamäen Isotalon kanssa.
Kuopila oli Turun läänin jalkaväkirykmentin Halikon komppanian lippumiehen virkatalo, jonka haltiana 1700-luvun lopulla oli kersantti Fredrik Ivendorff ja vuosina 1803-1810 kersantti Johan Ithimaeus.
Kurjen kylässä oli alkuaan seitsemän vanhaa perintötaloa: Klemän, Heikkilän ja Pietilän ratsutilat sekä Anttilan, Kesälän ja Tuomon augumentit. Lisäksi Sorkka oli kersantin hevostalo ja Mattila kruununtalo. Klemän rustholli jaettiin vuonna 1753 Matti Simonpojan ja Simo Simonpojan kesken. Edellisen talo säilytti Klemän nimen ja se joutui 1800-luvun alussa varusmestari Bremerille ja oli myöhemmin saman kylän Heikkilän Sipi Kustaanpojan omistamana. Simon omistama puolisko sai nimen Junni ja se kulki edelleen hänen suvussaan isältä pojalle.
Heikkilä rustholli kulki perintönä Matti Grelsinpojan suvussa aina 1830-luvulle asti, jolloin se oli Iittulan Jaakko Heikinpojan omistama ja lampuodin viljelemä sekä tämän jälkeen Himmelroosin ja Bremerin omistama. Augumentteina Heikkilällä olivat saman kylän Anttila ja Vistan Tilli. Antintalo eli Anttila oli 1800-luvun lopulla yhdysviljelyksessä Pietilän kanssa. Sorkka ja Tuomontalo kulkivat kumpikin omistajilla, joiden nimistä ei voi päätellä kuuluivatko he sukuun. Keslä sensijaan kulki suvussa, kunnes sen omistajana vuonna 1860 mainitaan tirehtööri R.Fock. Pietilän ratsutila kulki suvussa aina isovihan ajoista lähtien. Sen augumenttina oli saman kylän Mattila, jonka Pietilän rusthollari, kuudennusmies Heikki Simonpoika vuonna 1758 osti perinnöksi, rusthollin vahvistukseksi.
Kyllelän kylässä oli kolme rälssitilaa ja yksi kruununtila. Jaakkolan rälssitila kuului 1700-luvun alussa vapaaherra Henning Johan Grassille sekä vuonna 1740 Kristian Gustaf Hornille. Kojon ja Isotalon rälssitilat kuuluivat vapaaherratar Brita Cruusille ja olivat Sauvon Tapilan alaiset. Vuonna 1747 ratsumestari Hildebrand osti Kojon ja Isotalon kreivitär Kristina Hornin perillisiltä. Vuodesta 1777 Isotalo oli jakautuneena kahdeksi rälssitilan puolikkaaksi, jotka joutuivat Viksbergin kartanon alaisuuteen. Tuomolan kruununtila julistettiin karikollegion päätöksellä perintötilaksi 27.10.1774, mutta yhdistettiin Viksbergin kartanoon vuonna 1777. Kaikki kylän talot olivat 1840-luvulla Viksbergin alaisina, mutta myöhemmin Tuomola, Jaakkola ja Kojo kuitenkin erotettiin kartanosta ja ne joutuivat talonpoikaisille suvuille.
Kyysilän kylän kaikki kolme taloa Isotalo, Hossi ja Kappa olivat rälssitaloja. Koko kylä oli 1700-luvun alussa läänitettyinä vapaaherra Henning Johan Grassille ja edelleen hänen perillisilleen. Isotalo ja Hossi olivat Petter Svenbergin vuoteen 1740, jolloin ne osti kihlakunnantuomari Petter Jusleen. Vuonna 1782 mainitut tilat olivat laamanni Erik Johan af Palenin ja Kappa oli kanslianeuvoksetar Kristina Hasselin (os. Palen). Isotalo oli 1770-luvulta lähtien jakaantuneena kahdeksi taloksi, joista toinen oli Isotupa (myöh. Isotalo) ja toinen Uusitupa. Talot jouuivat 1800-luvun lopulla talonpoikaisille omistajille ja Isostatalosta muodostui suurtila.
Laaroinen oli alkuaan kruunun yksinäistila, jonka isäntä Matti Matinpoika vuonna 1736 luovutti tilastaan puolet vävylleen Risto Antinpojalle. Matin talo oli nimeltään Ylistalo, jonka viljelijöinä oli aina 1800-luvun puoliväliin saakka vain Matti Matinpoika-nimisiä isäntiä. Eräs heistä osti talon perinnöksi vuonna 1794. Toinen rusthollinpuolikas oli Alastalo, jonka Juho Heikinpoika osti perinnöksi vuonna 1800.
Laiterla oli perintöratsutila, jonka omistaja Juho Mikonpoika vuonna 1752 luovutti puolet tilaa pojalleen Mikko Juhonpojalle. Hänen omistamansa talo oli nimeltään Alastalo ja se kulki suvussa perintönä. Juho Mikonpojan talo oli nimeltään Ylistalo, joka sekin kulki perintönä isältä pojalle.
Loven kruunun ratsutila oli 1600-luvun lopulta aina vuoteen 1732 lautamies Simo Sipinpojan viljelemä sekä edelleen hänen pojallaan Sipi Yrjönpojalla, mutta jaettiin vuonna 1767 Juho Sipinpojan ja Yrjö Sipinpojan kesken. Juhon puolisko oli nimeltään Vanhatalo ja sen osti perinnöksi rusthollari Antti Juhonpoika vuonna 1843. Yrjön puolisko oli nimeltään Uusitalo ja sen osti perinnöksi Juho Juhonpoika vuonna 1851.
Luuspään kruununtilan lunasti perinnöksi maaherra Lars Johan Ehrenmalm vuonna 1724. Talo jakaantui kahden talonpojan omistamaksi ja puoliskot kulkivat vuosikymmenien ajan isältä pojalle. 1800-luvun puolivälissä tilat olivat Zakarias Wahlstenin omistamat ja vuonna 1860 omistajana oli tirehtööri R. Fock.
Majankalma oli kruunun augumenttitila, joka 1700-luvun puolivälissä jakaantui kahdelle viljelijälle Heikki Yrjönpojalle ja Yrjö Matinpojalle, jotka kummatkin ostivat osansa perinnöksi vuonna 1758. Rusthollin puolikkaat yhdistyivät 1800-luvun keskivaiheilla Risto Matinpojan omistamaksi tilaksi.
Maljamäen kylässä oli isovihan päätyttyä kolme taloa: Isotalon (ent. Suutarintalo) ratsutila sekä Piuhan ja Filpun kruunun augumenttitilat. Isotalo jaettiin vuonna 1728 Matti Juhonpojan poikien Iisakin ja Juhon kesken. Ensimmäinen puolisko tuli olemaan Isotalo ja jälkimmäinen Salvela. Isotalo joutui vuonna 1731 Erik Sevonille, jonka kuoleman jälkeen talo vuonna 1750 tuli Elisabet Sevonian ja hänen puolisonsa kersantti Joakim Bröckerin omistamaksi sekä meni perintönä Bröcker-suvussa. Vuonna 1796 Isotalon osti perinnöksi Daniel Kustaanpoika Bröcker. Salvelan osti perinnöksi Juho Mikonpoika niinikään vuonna 1796. Piuhan nimenä oli 1750-luvulta lähtien Keskikylä, jonka lunasti perinnöksi Heikki Antinpoika vuonna 1791. Filppu sai myöhemmin nimen Litto. Sen lunasti perinnöksi Salvelan omistaja Juho Mikonpoika vuonna 1820.
Marjavuoren kylässä oli kaksi rälssitilaa Alhainen ja Ylhäinen eli Ylistalo sekä Alastalon kruununtila. Alhainen kuului maaherra Karl Falkenbergin omistamiin tiloihin ja jouui vuonna 1740 vapaaherra Karl Johan Creutzille, 1790-luvulla se oli Fredrik Hedmannin omistama. Hedmanneilta tila tuli 1800-luvun puolivälissä leski Maria Lindroosille. Ylhäinen oli Krister Kustaanpoika Hornin, mutta jakaantui isovihan jälkeen kahdeksi taloksi Ylistaloksi ja Keskikyläksi, jotka Halikon Åminnen omistaja Anna Regina Sjöblad vuonna 1749 myi Katarina Ebba Hornille. Vuonna 1865 kaikki rälssitilat olivat lampuotien hoidossa, mutta joutuivat sen jälkeen Silkkilän kanssa yhdysviljelykseen. Alastalon kruununtilan osti perinnöksi Krister Tuomaanpoika vuonna 1790. Seuraavan vuosisadan puolivälissä se oli Fridolf Fingerroosin omistama ja yhdysviljelyksessä Sievolan Ylitalon kanssa.
Meisala oli kruuntila, jonka osti perinnöksi Kustaa Mikonpoika vuonna 1804. Kuljettuaan vuosikymmenet samassa suvussa talo joutui vuosisadan loppupuolella kauppataloksi.
Merianttilan vanha rälssitila oli maaherra Harald Oxen lesken Elsa Gallen omistama ja lampuotien viljelemä kulkien Meltolan alaisena tilana, mutta tuli myöhemmin talonpoikaisille omistajille.
Miettulan kruununtilaa viljeli isovihan aikana Matti Simonpoika, jonka suvulla talo oli 1800-luvulle. Sen osti perinnöksi Kalle Juhonpoika vuonna 1791. Vuonna 1860 omistajana mainitaan Ulla Lemberg ja vuonna 1865 Antti Lemberg. Vuosisadan lopulla se oli Heikki Himmelroosin.
Moisio oli isovihan päätyttyä kruunun autiotila, joka vuonna 1722 otettiin viljelyyn. Vuosisadan puolivälissä talo oli jakautuneena kolmelle viljelijälle ja muodostettu kolmeksi eri taloksi, siten että puoli kylää kuului Iso-Moisiolle, neljännes Sillankorvalle ja toinen neljännes Vähä-Moisiolle. Isomoision viljelijänä oli 1750-luvulta eteenpäin Heikki Heikinpoika ja hänen poikansa Juho, joka osti alon perinnöksi vuonna 1792. Talo kulki edelleenkin suvussa. Vähämoision viljelijänä oli Antti Yrjönpoika, jonka poika Antti Antinpoika lunasti talon perinnöksi vuonna 1804. Noin 100-vuoden ajan talo oli suvulla, kunnes sen omistajaksi tuli vahtimestari Johan Fabricius 1840-luvulla ja hänen jälkeensä nimismies K. V. Grönroos. Samanlainen kehiyskulku oli Sillankorvan kohdalla. Ensin viljelijänä oli Antti Matinpoika, sitten hänen poikansa Heikki ja edelleen tämän poika Antti Heikinpoika, joka lunasti talon perinnöksi vuonna 1804. Parin vuosikymmenen kuluttua omistajana mainitaan porvari C. Helander ja hänen jälkeensä Kustaa Sillankorva.
Munkkilan vanha kirkontila oli rälssiilana, mutta peruutettiin 1600-luvun lopulla, muuttui kruununilaksi ja liitettiin Hirvopään ratsutilaan ensin jaettuna kahteen, sittemmin kolmeen osaan, joista yksi kuului Piikkiön Huttalan ratsutilaan, jonka omistaja osti osansa perinnöksi vuonna 1800. Hirvonpään osat lunastettiin vuonna 1790 ja 1800. Vuonna 1865 sanotaan puoli Munkkilan emätilaa olleen Piikkiön Huttalan alaisena, mutta Silkkilän Karolina Järnstedtin omistamana, 3/8 Munkkilaa oli Hirvonpään Isotalon alainen ja 1/8 Hirvonpää Vähätalon. Karoliina Silkkilä oli myös Huttalan omistaja ja osa Munkkilaa joutui näin ollen Silkkilän kanssa yhdysviljelyyn, kuten myöhemmistä asiakirjoista ilmenee, sekä lopulta kokonaan Silkkilän omistamaksi.
Männistö oli Viksbergin kartanon rälssilampuotitila, joka 1800-luvulla oli yhdysviljelyksessä Meltolan kartanon kanssa.
Nakolinnan kruununtila oli Sukselan Heikkilän augumentti, jonka viljelijöinä oli lautamiehinä mainittuja talonpoikia. Vuonna 1790 talon lunasti perinnöksi Mikko Iisakinpoika, jonka suvussa tila edelleen kulki.
Naskarlan kruununtila oli Rekonttilan Ylistalon augumentti, joka kulki vuosikymmenestä toiseen isältä pojalle. Sen lunasi perinnöksi vuonna 1791 Mikko Heikinpoika.
Nummenpään kruunuila oli yksi Hiidenalan ratsutilan augumenteista. Sen osti perinnöksi Hiidenalan rusthollari Kustaa Matinpoika vuonna 1759 ratsutilalle vahvistukseksi. Augumentin viljelijöisä tuli lampuoteja, mutta siitä huolimatta he pysyivät talossa ainakin sadan vuoden ajan.
Oinilan kylässä oli yksi kruununtila ja neljä rälssitilaa, jotka viimeksi mainitut olivat: Pertuntalo eli Perttala, Ylhäinen, Keskikylä ja Alhainen. Viimeksi mainittu oli Lopen alainen, muut Meltolan. Kruununtila oli kylä, myöhemmin Lautela nimeltään. Lautelan lunasti perinnöksi Juho Simonpoika Lautela vuonna 1760. Hän osti ensiksi Keskikylän ja Ylhäisten rälssitilat ja kun leski Ida Lautela omisti näiden lisäksi Perttulan syntyi suurtila. Koko kylästä säilyi vain Alhainen Lopen omistuksessa ja yhdysviljelyksessä sen kanssa. Perttala joutui myöhemmin Tomeron omistukseen.
Pakurla oli perintöratsutila, jonka omistajana ennen isovihaa ja vielä sen jälkeenkin oli Jaakko Tuomaanpoika. Häntä seurasi kirkkoväärtti Jaakko Jaakonpoika, joka kuoli vuonna 1750. Hänen aikanaan Pakurla lainhuudatettiin Paimion kirkolle vuonna 1742, mutta pysyi kuitenkin suvussa, sillä seuraava omistaja oli Erkki Jaakonpoika 1751-1771, Juhani Erkinpoika 1772-1800, Juhani Juhaninpoika 1801-1842, Juhani Kustaa Lindroos 1849-1851, Juho Juhonpoika 1853-1864 ja Juho Heikinpoika vuodesta 1864.
Penimäen rälssitila oli 1700-luvun alussa asessori Mikael Gyllenstolpen perillisten omistama ja vuonna 1723 kreivi Nils Ulrik Gyllenstolpen. Hän myi kuitenkin tilan vuonna 1745 kruununvouti Jakob Hedmannille, joka kuoli vuonna 1771. Tila tuli vanhimman pojan nimismies Jakob Johan Hedmannin osalle, mutta hän myi sen kirjansitoja Acreliukselle. 1840-luvulla Penimäki oli Hiidenalan rusthollarin omistama ja vuodesta 1850 kapteeni Raschefskyn, sekä myöhemmin hänen leskensä Kristiinan ja tytärensä Elisabetin.
Pennainen kuului Paimion kirkkopitäjään, mutta Marttilan hallintopitäjään. Kylässä oli kaksi kruununtilaa, mutta autioituivat 1720-luvulla.
Penttilän kruununtila oli Laiterlan ratsutilan augumentti. Sen lunastivat perinnöksi vuonna 1773 Juho Olavinpoika ja Laiterlan ratsutilalliset Erkki Juhonpoika ja Jaakko Jaakonpoika. Vuodesta 1830 Penttilä kulkee henkikirjoissa Laiterlan omistamana, mutta todellisuudessa vain puolet oli Laiterlan Alastalon ja Ylistalon, toinen puoli oli Penttilän omistajilla.
Perälän kruununtila oli ratsutiloja muodostettaessa annettu Hajalan ratsutilan vahvistukseksi. Talo oli lampuotien viljelemä ja sen osti perinnöksi Uno Gabriel Fortelius vuonna 1892.
Potkelan kruununtilan osti perinnöksi Matti Juhonpoika vuonna 1766. Rehbinderin aikana talo oli yhdysviljelyksessä Viksbergin kanssa ja vuonna 1837 se yhdistettiin kartanoon.
Pussila mainitaan emätilana, joka oli yhdistetty Vähä-Heikoisten ratsutilaan.
Pyöli oli kruununtila, joka miesmuistiin oli ollut autiona ja otettu viljelyyn vasta 1750-luvulla. Sen ostivat vuonna 1760 perinnöksi Reko Rekonpoika ja Pietari Jaakonpoika puoliksi kumpikin. Vuosisadan lopulla toinen puoli oli professori Pippingin omistama, toinen puoli Jaakko Pietarinpojan. Edellistä mainittiin Lopen pyöliksi, jälkimmäistä Pyöliksi. Tilat yhdistyivät kuitenkin 1850-luvulla ja tulivat Lopen kartanonomistajien omaisuudeksi.
Rautalhon perintöratsuila oli alkuaan yksinäistila, jonka omistajana isovihan vuosina ja vielä 1725 oli Mikko Simonpoika sekä vuosisadan puolivälissä Heikki Mikonpoika. Rusholli jaettiin vuonna 1752 Heikin vävyn Gabriel Martinpojan ja veljen Martti Mikonpojan kesken. Edellisen talosta tuli Isotalo ja jälkimmäisen Vähätalo. Isotalon Gabrielin kuoltua hänen leskensä meni uudestaan naimisiin Juho Antinpojan kanssa ja talon peri Juho Juhonpoika, joka oli isäntänä ainakin vuonna 1800. Häntä seurasi Juho Isotalo 1850-luvulta lähtien. Vähätalon Marttia seurasi Antti Martinpoika, joka mainitaan isäntänä 1790-luvulla, vuonna 1800 hänen leskensä Anna sekä 1820-luvulla Aapo Juhonpoika sekä Kustaa Vähätalo 1860-luvulla.
Rekonttilan kylä käsitti kaksi perintöratsutilaa, Alastalon ja Ylistalon eli Isotalon. Alastalon omistajina mainitaan Jaakko Ristonpoika vuonna 1712 ja vuodesta 1731 Jaakko Jaakonpoika, hänen jälkeensä Heikki Matinpoika, jonka leski Ebba luovutti perimänsä ratsutilan puolikkaan vävylleen Heikki Juhonpojalle ja toisen puolen pojalleen Jaakko Heikinpojalle. Näin Alastalo vuonna 1754 jakaantui kahdeksi taloksi, Jaakon omistamaksi Alastaloksi ja Heikin Ylistuvaksi. Alastalon Jaakko oli vielä 1791 ja hänen toinen puolisonsa oli lukkarintytär Juliana Sevonia. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla omistajina mainitaan Heikki Simonpoika ja Efraim Heikinpoika. Ylistuvan Heikkiä seurasi poika Juha, joka mainitaan isäntänä vuonna 1775 ja hänen jälkeensä Mikko Juhanpoika vuoteen 1830, minkä jälkeen Ylistupa oli Isontalon omistajilla ja lampuoien viljelemä. Isotalo oli lautamiesten omistama talo. Sen isäntä lautamies Simo Aninpoika kuoli 1724 ja hänen poikapuolensa lautamies Erkki Jaakonpoika peri talon. Häntä seurasi Matti Erkinpoika 1734-1767, Jaakko Matinpoika 1768-1813, Heikki Jaakonpoika 1814-1833, Heikin leski Liisa 1833-1836, poika Mikko Silkkilä 1837-1865 ja Johannes Ludvig Silkkilä 1865-1886.
Rukkijoen eli Rukkion kylässä oli isovihan jälkeen kolme kruununtloa Frosti, Ränni ja Kuotinen. Frostin viljelijöinä olivat Martti Sipinpoika ja hänen jälkeensä Juho Martinpoika vuodesta 1725. Hänen poikansa Jaakko Juhonpoika osti talon perinnöksi vuonna 1791. Hänen aikanaan talo jaettiin Ali-Frostiksi ja Yli-Frostiksi vuosisadan lopulla. Ne olivat edelleenkin talonpoikaisisäntien omistamia. Ränni (ent. Rähmä) kulki Erkki Juhonpojalta Jaakko Erkinpojalle, joka lunasti talon perinnöksi vuonna 1758. Se kulki suvussa, kunnes se vuonna 1810 mainitaan kappalaisen N.R. Sanmarkin omistamaksi ja lampuoien viljelemäksi. Kuotinen oli talonpoikien viljelemä ja sen lunasti perinnöksi Erkki Juhonpoika vuonna 1791. Talo joutui 1820-luvulla asessori Ahrenbergille ja oli lampuotien viljelemä.
Räpälän kylässä oli alkuaan kaksi taloa Kylän perintörustholli ja Kylänpään rälssitila. Kylän ratsutilan omistajana oli tullikirjuri, kruununvouti Jakob Blom, vuodesta 1727 porvari Erkki Broberg ja vähän myöhemmin majuri Gottfrid Eschener, joka myi tilan kahdelle talonpojalle, Tuomo Pentinpojalle ja Heikki Juhonpojalle. Näiltä Heikki Matinpoika osti koko ratsutilan, mutta jakoi sen vuonna 1754 pojilleen Juho Heikinpojalle ja Heikki Heikinpojalle. Juhon talo sai nimekseen Uusitalo ja se kulki perintönä isältä pojalle. Heikin talon nimi oli Vanhatalo, josta puolet peri Heikin tytär Valborg. Hänen miehensä oli Matti Tuomonpoika ja he ostivat toisenkin puolen taloa. Vanhatalon lisäksi Matti omisti Herasniemen ja Nummenpään augumentit ensimmäisen vaimonsa Hiidenalan rusthollarin tyttären perintönä. Matti kuoli vuonna 1785 ja tila jouui vävylle Antti Juhonpojalle ja edelleen tämän pojalle Juho Juhonpojalle 1810. Tämän jälkeen tilan omistajina oli asessori Sevon ja hänen jälkeensä saman kylän rälssitilan omistaja Juho Paltta. Kylänpään rälssitila kuului 1700-luvun alussa Daniel Gyldenstolpen leskelle Helena Grassille ja edelleen Viksbergin Rehbinderille. Kappalaisen Benjamin Sevoniuksen puoliso Helena Julia Rehbinder peri kolmanneksen tilasta, kolmanneksen he osivat kapteeni Daniel Gyldenstolpelta ja viimeisen kolmanneksen kapteeni Karl Edvard Gyldenstolpelta (1754-1766). Vuodesta 1781 rälssitilan omistajana oli varapastori Karl Gustaf Sevonius, vuonna 1795 nimismies H.J. Löfvenmark ja vuonna 1800 hovioikeuden asessori A. Löwen sekä vuodesta 1843 Juho Paltta.
Saaren kruununtila oli Pakurlan ratsutilan augumentti ja sen isäntänä oli yli isovihan Jaakko Heikinpoika. Hänen poikansa Juho Jaakonpoika lunasi tilan perinnöksi vuonna 1756. Hänen poikansa Jaakko Juhonpoika kuoli vuonna 1764 ja talon peri Jaakko Jaakonpoika. Juho Jaakonpojan aikana talossa asui Matti Pelaxin väki ja Juho oli lampuotina. Vuodesta 1850 talon omisti kuudennusmies Karl Ekström.
Sattelan kylässä oli kaksi teol. professori Johannes Flachseniuksen vanhaa rälssitilaa Iso-Sattela ja Vähä-Sattela, jotka olivat isonvihan jälkeen monet vuodet autioina. Vuonna 1733 Margareta E. Flachneia myi toisen tilan kirkkoherra Jeremias Walleniukselle, toisen taloista Kristina Flachsenia myi kauppias Yrjö Havemanille vuonna 1739. Talot olivat tällöin nimeltään Isotalo ja Vähätalo sekä myöhemmin Ylistalo ja Alistalo. Vuosisadan loppupuolella talot olivat Spurilan kartanon omistajan professori Josef Pippingsköldin sekä 1840-luvulla kanslianeuvos, kuvernööri J.A. von Essenin. Ne olivat yhdysviljelyksessä Spurilan kanssa.
Talonhaltijaluettelo
Sievolan ratsutilan omistajana oli nimismies Jaakko Heikinpoika 1600-luvun lopulla. Hänen tyttärensä Margareta peri rusthollin vuonna 1694. Hänen ensimmäinen miehensä oli Paimion nimismies Matts Kajander (kuoli 1713) ja toinen aviomies veronkantomies, rusthollari ja kestikievarin pitäjä Johan Qveren (kuoli 1737). Margareta myi puolet Sievolan perintörusthollia serkulleen nimismies Krister Sevonille ja luovutti toisen puolen pojalleen Juho Juhonpoika Qverenille vuonna 1738. Christer Heikinpojalle myyty puolisko joutui tämän pojalle Tammisaaren kaupunginviskaali Fredrik Ristonpoika Sevonille vuonna 1767. Hän kuoli Paimiossa 1789. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Margareta Kristina Foeder ja toinen puolisonsa Johanna Kristina Ljungdahl. Tyttären Maria Margaretan puoliso oli Lars Anders Ekman ja he perivät neljänneksen rusthollista, mutta myivät sen v. 1795 lasimestari Fredrik Johan Foederille 672 riksistä. Toisen neljänneksen peri toinen Fredrikin tyttäristä Johanna Fredrika, jonka puoliso oli kersantti Johan Norman, hekin myivät osansa lasimestari Foederille 5000 kuparitaalarista vuonna 1791. Näin puolikas yhdistyi jälleen ja sen nimenä oli Alistalo, mutta ennen pitkää talo jakaanui Fredrik Johan Foederin ja Henrik Johan Foederin kesken. 1830-luvulla puoli Alistalosta oli Heikki Antinpojan ja toinen puoli professori Boxströmmin perillisillä ja se oli lampuotien viljelemänä. Juho Qverenin kuoltua hänen poikansa Juho Juhonpoika Qveren tuli Ylistalon eli Isotalon omistajaksi veljensä Davidin kanssa. Hänen jälkeensä rusthollin puolikas oli Davidin tyttären Valborgin, joka meni naimisiin rusthollari Kristian Fingerroosin kanssa, tytär Karin taas meni naimisiin talollisen Simo Mikonpojan kanssa Paimion Husosta. Kristian Fingerroosilla tila oli 1780-luvulta, kunnes se vuonna 1800 mainitaan Fredrik Fingerroosin omistamana (jolla myös 1/2 Karpalaa) ja vielä 1840 sekä 1850 hänen leskensä Liisan. Vuonna 1850 omistajana mainitaan Fridolf Fingerroos.
Siililän kylään kuului vanhastaan neljä ratsutilaa, Uotila, Tuomola, Brusila ja Keskikylä. Talot jakaantuivat kuitenkin kahtia 1700-luvun keskivaiheilla. Uotilan puoliskot olivat Vähäristi ja Nokkala. Vähäristin lunasti perinnöksi Heikki Mikonpoika vuonna 1796 ja Nokkalan samana vuonna Heikki Heikinpoika. Kummankin talon omistajat käyttivät 1800-luvulla nimeä Uotila. Tuomolan ratsutilan puoliskon lunasti perinnöksi Erkki Jaakonpoika vuonna 1759 ja toisen puolen Simo Jaakonpoika samana vuonna. Vuosisadan lopulla talot yhdistyivät jälleen. Brusilan rusthollin Heikki Simonpoika jakoi pojalleen Erkki Heikinpojalle ja vävylleen Heikki Jaakonpojalle, jotka lunastivat osuutensa perinnöksi vuonna 1759. Keskikylä jaettiin vuonna 1733 Yrjö Simonpojan ja Erkki Ludvikinpojan kesken. Edellisen talo oli Vanha-Keskikylä ja sen lunasti perinnöksi Juho Yrjönpoika vuonna 1759. Erkin talo oli Uusi-Keskikylä, joka kulki suvussa aina 1800-luvun alkuvuosiin, jolloin se joutui Brusilan omistajalle Heikki Simonpojalle, joka lunasti oman puoliskonsa Keskikylää perinnöksi vuonna 1812. Tämän jälkeen tilaa viljelivät lampuodit.
Silkkilän perintörälssi joutui vuonna 1700 kruunulle ratsumestari Henning Johan Grassin velan maksuksi. Se oli säätyläisten omistama kuuluen mm. Anna Hufvudskiöldille ja kiinnitettynä neiti Anna Böckermanille. Vuodesta 1782 Silkkilä oli asessori Karl Gustaf Löffmanin ja myöhemmin hänen suvullaan aina vuoteen 1850, jolloin sen omistajana oli "mamselli" Karoliina Järnstedt.
Silvolan kylässä oli kaksi kruununtilaa Alitalo ja Ylitalo. Alitalo oli talonpoikien viljelemä, mutta sen osti perinnöksi kersantti Johan Nordman vuonna 1792. Ylistalon lunasti perinnöksi Matti Matinpoika vuonna 1802.
Skörbäck oli kruunun ratsutila, jonka viljelijänä isovihan vuosina oli Jaakko Arvinpoika sekä hänen jälkeensä Antti Jaakonpoika ja tämän jälkeen Antti Antinpoika, joka vuonna 1753 luovutti talon pojilleen Antille ja Matille. Edellisen osasta tuli Ylistalo, joka edelleen kulki suvun omistuksessa ja jonka lunasti perinnöksi Juho Fredrik Juhonpoika vuonna 1845, Alastalon osa joutui Matin jälkeen Tuuvalan omistajille, sillä poikien isä oli myös Tuuvalan Ylistalon omistaja. Näin Skörbäckin Alastalon lunasti perinnöksi Tuuvalan mainiun talon isäntä Gabriel Jaakonpoika vuonna 1834. Vuonna 1840 Alastalon omistajana mainitaan kasööri P.A. Ithimaeus ja viljelijät olivat lampuoteja.
Sukselan kylässä oli 1700-luvun alussa neljä taloa, joista Heikkilä oli perintöratsutila, Marttila kruunun augumentti sekä Tonttila ja Pietilä kruununtaloja. Heikkilän omistajana oli Heikki Erkinpojan jälkeen Erkki Heikinpoika, jonka poikien Erkin ja Heikin kesken rustholli jaettiin siten, että edellinen sai kolmanneksen ja jälkimmäinen 2/3 koko tilasta. Erkin osa sai nimen Lekko, kun taas Heikin osuus pysyi Heikkilänä. Kummatkin talot pysyivät sukutiloina kulkien isältä pojalle. Marttilan lunasti perinnöksi Heikki Antinpoika vuonna 1763. Tonttilan lunasti perinnöksi Heikki Heikinpoika vuonna 1772. Talo joutui kuitenkin Immaisten omistajalle 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä. Pietilä kulki suvussa aina isovihan ajoilta lähtien, kunnes se joutui Sukselan Marttilan omistajalle 1880-luvulla. Perinnöksi sen oli lunastanut Matti Erkinpoika vuonna 1798.
Suppala oli kruununtila, jonka lunasti perinnöksi Juho Juhonpoika Pietilä vuonna 1862.
Taatilan kylässä oli kaksi perintöratsutilaa, Seppälä ja Rähmä. Seppälän omistaja Erkki Tuomaanpoika myi tilansa kappalainen H. Sevoniukselle vuonna 1726 ja tämä taas vouti Samuel Gyldenille, joka puolestaan myi sen vuonna 1742 kelloseppä Lars Flodströmmille. Vuonna 1747 hän myi siitä puolet Rautalhon Sipi Erkinpojalle, jonka suvussa se säilyi , kunnes tämä rusthollinpuolikas, jonka nimenä oli Kankari (myöh. Kankare) joutui 1800-luvulla Juho Paltalle. Kellosepän puolikas säilytti nimen Seppälä ja sen omistajana oli Berndt J. Rehbinder, joka vuonna 1753 myi tilan Jonas Wallenbergille. Rähmän omistajana Jaakko Martinpoikaa seurasi vuonna 1731 Juho Martinpoika, jonka kuoltua rustholli jaettiin hänen poikiensa Jaakon ja Juhon kesken. Edellisen osuus sai nimen Isotupa ja se kulki suvussa, kunnes se vuonna 1865 mainitaan Juho Kellanderin omistamaksi. Juhon puolikas sai nimen Uusitupa, joka edelleenkin kulki suvussa.
Tammiston kruununtilan lunasti perinnöksi Simo Simonpoika vuonna 1792.
Talonhaltijaluettelo
Taninen oli kruunun ratsutila, jonka isäntä Mikko Simonpoika kuoli 1751. Hänen jälkeensä talo jaettiin hänen poikiensa Matin ja Mikon kesken. Efellisen talosta tuli Ylistalo, jonka edellä mainittu Matti Mikonpoika osti perinnöksi vuonna 1766 ja se kulki suvussa ollen mm. lautamies Kustaa Matinpojan omistama 1840-luvulta eteenpäin. Mikon puoliskosta tuli Alastalo, joka niinikään kulki suvussa. Perinnöksi sen lunasti vuonna 1850 Otto Vilhelm Juhonpoika.
Toikkalan kylässä oli kolme kruununtilaa, Ylistalo, Alastalo ja Suutarintalo. Ylistalo oli Kauhaisten kartanon augumenttitila ja sen osti perinnöksi Kauhaisten omistaja rykmentinpastori Otto Johan Amnorin vuonna 1760, mistä lähtien se oli kartanon omistuksiin kuuluva. Alastalon isäntänä oli lautamies Heikki Antinpoika 1720-luvulla. Talo säilyi sukutilana ja sen lunasti perinnöksi vuonna 1759 Mikko Matinpoika. Suutarintalon lunasti perinnöksi Matti Matinpoika vuonna 1791.
Tomeron kylässä oli kolme taloa Isotalon perintöratsutila, sekä Takatalon ja Antintalon kruunutilat. Isotalo on vanha sukutila, jonka omistajina 1700-luvun alusta lähtien ovat olleet Heikki Heikinpoika vuodesta 1703 isovihaan, lautamies Jaakko Heikinpoika 1727-1745, Antti Jaakonpoika 1746-1779, Pieti Antinpoika 1775-1809, hänen leskensä 1810-1805 sekä hänen jälkeensä Karl Oskar Tapaninpoika. Takatalon osti perinnöksi Mikko Heikinpoika vuonna 1791, mutta se oli 1800-luvulla yhdysviljelyksessä Isotalon kanssa ja edelleen sen omistama. Antintalon lunasti perinnöksi Samuli Simonpoika vuonna 1798.
Talonhaltialuettelo
Tupilan kylässä oli kaksi pitkät ajat autiona ollutta taloa Halli ja Käppi. Hallin osti perinnöksi Kristian Sevon vuonna 1758 ja se oli lampuotien viljelemä. 1840-luvulla talo oli asserrori Sevonin ja oli yhdysviljelyksessä Vistan Pietilän kanssa. Vuodesta 1800 omistajana mainitaan Juho Pietilä. Käppi oli vanhastaan kappalaisen virkatalona ja siinä asui isovihan aikoina Andreas Oilenius. Talo oli autiona monet vuodet, kunnes se 1700-luvun puolivälissä sai vakinaisen viljelijän. Perinnöksi sen lunasti vuonna 1793 Heikki Matinpoika. Myöhemmin se joutui Pakurlan ratsutilan kanssa yhdysviljelykseen.
Tuuvalan kylässä oli kaksi rälssitilaa ja yksi kruununtila. Alastalo oli maaherra Karl Falkenbergin rälssi, joka tuli Lopen omistuksiin kuuluvaksi. Keskitalon rälssitila taas joutui Meltolan omistajille. Ylistalo oli Skörbäckin ratsutilan augumentti, joka vuonna 1760 jakaantui Skörbäcin Alastalon isännän Antti Antinpojan ja Matti Antinpojan kesken ja he ostivat Ylistalon perinnöksi mainittuna vuonna. Osatalojen nimet olivat Ylistalo ja Uusitalo. Edellinen tuli Skörbäckin Alastalon omistajille, 1820-luvulla se oli Gabriel Gabrielinpojan, jonka veljellä Juho Jaakonpojalla oli Uusitalo. Näin siis Skörbäckin Alastalon ja Tuuvalan Ylistalon vaiheet liittyivät toisiinsa Antti Antinpojan aikoinaan testamentattua tyttärelleen Kirstille ja hänen miehelleen Kustaa Jaakonpojalle entisen Ylistalon puolikkaan.
Talonhaltijaluettelo
Vartsalon koko nelitaloinen kylä oli rälssiä: Kärvänen, Ylhäinen ja Lähteenkorva olivat Meltolan alaisia ja vuodesta 1740 paroni Karl Johan Creutzin, Alhainen oli maaherra Karl Falkenbergin. 1800-luvulla Kärvänen jakaantui Ali -ja Yli Kärväseksi, jotka Alhaisten kanssa yhdistettiin Meltolaan, kun taas Ylhäinen ja Lähteenkorva kuuluiva Viksbergin kartanoon.
Vehkamäki oli annettu Piikkiön Aron talojen vahvistukseksi ja sen ostivat Aron omistajat perinnöksi kahtena puoliskona 1900-luvulla.
Villisten kylässä oli kaksi yhteisen ratsutilan muodostavaa taloa, joihin oli vahvistukseksi liitetty Kemperlän Alastalo. Isovihan jälkeen rustholli jakaantui Ylistaloksi ja Alistaloksi. Ylistalon omistajia olivat vuonna 1722 Risto Erkinpoika, hänen jälkeensä Juho Ristonpoika, Juho Juhonpoika 1759 ja sitten seuraakin Juho Juhonpoikia sadan vuoden aikana, sillä vuonna 1850 mainitaan omistajana Juho Fredrik Juhonpoika Ylistalo. Alistalon isäntänä oli isovihan jälkeen Yrjö Simonpoika sekä vuodesta 1747 Tuomo Yrjönpoika, joka lunasti talon perinnöksi vuonna 1760.
Talonhaltijaluettelo
Vista oli nelitaloinen kylä, johon kuuluivat Pietilän ratsutila, Tillin kruununtila, Paltan kappalaisen puustelli ja Inkilän rälssitila. Pietilä oli Sievolan omistajan nimismies Jaakko Heikinpojan veljen, kirkkoväärtti Heikki Heikinpojan omistama, häntä seurasi nimismies ja kestikievarinpitäjä Risto Heikinpoika Sevon, joka omisti myös puolet Sievolan rusthollia ja osti vuonna 1760 perinnöksi Pietilän augumentin Tupilan Hallin. Hän kuoli vuonna 1764 ja seuraajana oli nimismies Risto Ristonpoika Sevon, jolla Pietilän lisäksi oli kolme augumenttia Tupilan Halli, Kiusala ja Rukkijoen Ränni. Hallin hän kuitenkin myi rengilleen Erkki Jaakonpojalle. Risto Ristonpoika Sevon kuoli 1772 jättäen jälkeensä puolisonsa Anna Sofia Hedmannin. Heidän poikansa asessori, nimineuvos, kihlakunnankirjuri ja kruununvouti Jaakko Ristonpoika peri puolet Pietilän rusthollia ja lunasti toisen puolen muilta perillisiltä. Lisäksi hän omisti Kiusalan ja Rähmän augumenit ja osti vuonna 1796 Kaarinan kappalaiselta Y. Lilljendhlilta, joka oli hänen äitinsä toinen puoliso, Inkilän rälssitilan. Vuonna 1850 Pietilän omistajana mainitaan E.J. Pomren ja vuonna 1889 kirkkoväärti Juho Böhling (Leponiemi). Pietilään kuului myös Huusi, joka lunastettiin perinnöksi 1760. Tilli kulki aikoinaan nimellä Keskikylä tai Kylä. Sen viljelijöinä mainitaan Heikki Juhonpoika 1723, Mikko Heikinpoika 1753, Heikki Heikinpoika 1775 ja Mikko Simonpoika hänen jälkeensä. Tillin lunastivat perinnöksi Simo Mikonpoika ja Kalle Kallenpoika vuonna 1791. Seuraavalla vuosisadalla Tilli joutui yhdysviljelykseen Pietilän kanssa ja oli 1880-luvulla Juho Pietilän omistama. Kappalaisen puustelli Paltta oli koko 1700-luvun ajan Sevoniusten tai siihen sukuun liitttyneiden kappalaisten asuttama. Inkilä oli ollut Karl Falkenbergin rälssitila ja joutunut paroni K.J. Cretzille. Se joutui Sevonius-sukuisille omistajille, kun Anna Sofia Hedman ja Yrjö Lilljendahl ostivat sen vuonna 1777. Vuonna 1800 se oli kruununvouti J.R. Sevonin, 1820-luvulla kestikievarinpitäjän Heikki Ahlgrenin ja vuonna 1860 kestikievarin emännän Maria Lindroosin omistama.
Vuohimäki oli annettu Iso-Kuusvuorelle rusthollin vahvistukseksi ja sen osti perinnöksi Kuusvuoren ratsutilallinen Juho Heikinpoika vuonna 1798. 1800-luvun lopulla Vuohimäki oli edelleenkin Iso-Kuusvuoren kanssa yhdysviljelyksessä.
Vuolteen kylässä oli kaksi kruununtilaa, Skraatarintalo ja Riihilä ja rälssitila Juhola. Skraatarintalo oli myöhemmin nimeltä Paavo, joka kulki talonpojalta toiselle. Se oli 1800-luvun puolivälissä yhdysviljelyksessä Juholan rälssitilan kanssa ja perinnöksi sen lunasti vuonna 1883 Fredrik Vilhelm Andersson. Riihilän lunasti perinnöksi Juho Heikinpoika vuonna 1807. Se joutui porvari J. Ahlströmmille 1840-luvulla. Juho Riihilä mainitaan 1860 ja Kalle Randell 1876. Juhola oli maaherra Karl Falkenbergin rälssitila, joka tämän perillisiltä tuli paroni K.J. Cretzille. 1700-luvun lopulla tila jaettiin kahden lampuodin viljelimiksi. Juholan Ali-taloksi eli Ali-Frälsiksi ja Juholan Ylimmäiseksi eli Yli-Juholaksi. Tilat kuuluivat Meltolan omistajille ja viljelijöinä olivat Juholan lampuodit.
Vähä-Heikoinen oli perintöratsutila, joka vuonna 1740 jaettiin Juho Arvinpojan ja Mikko Arvinpojan kesken. Juhon talo oli Ylimmäinen eli Ylitalo ja se kulki suvussa monet vuosikymmenet. Mikon talo oli Alimmainen eli Alitalo ja sekin oli saman suvun jäsenten omistuksessa.
Vähä-Kuusvuori oli Iso-Kuusvuoren augumentti, jonka Mikko Tuomaanpoika osti perinnöksi vuonna 1756. Talo kulki perintönä isältä pojalle, sillä omistajina on Mikon jälkeen Tuomo Mikonpoika (mainittu 1800), ja sitten Tuomo Tuomonpoika (mainittu 1810), Juho Tuomonpoika (mainittu 1840), Simo Juhonpoika 1850 ja Matti Heikinpoika 1850.
Vähä-Preitilässä oli kaksi kruunun emätilaa, jotka oli annettu vahvistukseksi Laiterlan rusthollin puolikkaalle. Toisen lunasti perinnöksi rusthollari Juho Juhonpoika vuonna 1886 ja toisen rusthollari Karl Oskar Hellsten 1888.
Yrjönvuoren talot Koikari ja Nettu muodostivat yhteisen ratsutilan. Koikarin lunasti perinnöksi vuonna 1859 lautamies Kustaa Mikonpoika Päätalo ja Netun lunasti Juho Fredrikinpoika vuonna 1847. Samalla he lunastivat perinnöksi Huittilan emätilan, joka 1720-luvulla oli liitetty puoliksi kummankin rustholliosan vahvistukseksi.
Talonhaltijaluettelo
Lähteet:
Paimion rippikirjat
Paimion Talonhaltialuettelo
Suomen asutuksen yleisluettelo
Paimion historia 1973
Alhokankare oli Meltolan alainen rälssitila, jota lampuodit viljelivät, kunnes se 1800-luvulla joutui yhdysviljelykseen Tammiston kanssa ja lopulta Tammiston omistukseen.
Aron kylässä oli kaksi perintötilaa Alaskartano myöh. (Rajala) ja Paltta. Alaskartano jakaantui isonvihan jälkeen vuonna 1753 Juhontaloksi ja Sepäntaloksi. Paltta oli säätyläisten omistama ja kahden lampuodin viljelemä.
Askalan kylässä oli kaksi kruunun ratsutilaa, Nummentalo ja Alatalo. Nummentalo jakaantui isonvihan jälkeen veljeksien Matti ja Jaakko Kristerinpoikien kesken Alastuvaksi ja Ylitaloksi, joisa edellisen vuonna 1800 lunasti perinnöksi Juho Juhonpoika ja jälkimmäisen samana vuonna Mikko Mikonpoika. Alastalokin jakaantui isovihan jälkeen kahtia Alastaloksi ja Keskitaloksi. Vuonna 1800 ne kummatkin ostettiin perinnöksi ja molemmat lunastajat olivat Juho Juhonpoikia
Talonhaltijaluettelo
Auvala oli entinen rälssitila, joka reduktiossa oli peruutettu kruunulle. Sen osti perinnöksi laamanni E.J. af Palen vuonna 1765, mutta vasta 1800-luvun puolivälissä se yhdistettiin Viksbergin kartanoon, jonka lampuotitilana se aikaisemmin oli ollut.
Eppisten kylässä oli aikanaan ollut kaksi taloa Seppä ja Alitalo, jotka ratsutiloja muodostettaessa oli luovutettu Aron kylän kahden ratsutilan vahvistukseksi. Seppä oli myöhemmin nimeltään Ylitalo. Molemmat talot lunastivat Aron rusthollarit perinnöksi vasta vuosina 1802 ja 1804.
Evainen oli vanhaa perintöä oleva ratsutila, jonka omistajana isovihan aikoina oli Antti Mikonpoika. Hänen poikansa Pietari ja Tuomo jakoivat tilan keskenään vuonna 1732, jolloin edellisen omistama talo sai nimekseen Ylimmäinen ja jälkimmäinen Alimmainen. Talot halottiin isojaon yhteydessä ja saivat nimet Ylitalo ja Alitalo.
Fuila oli Turun läänin jalkaväkirykmentin Majurin komppanian vänrikin puustelli, jona haltioina isovihan ajoista Suomen sotaan oli 20 kapteenia tai luutnanttia kukin vuorollaan. Pisimmän aikaa olivat luutnantti Reinhold Johan Lode vuosina 1738-1750, everstiluutnantti Karl Otto Sjöstierna 1750-1764 sekä Karl Gustaf von Willebrand. Muut sotaherrat hallitsivat puustellia vain muutaman vuoden. Tavallisimmin virkatalo oli lampuotien hoidossa.
Isäntäluettelo sotaherroista
Hahkapyöli oli kruununtila, joka kulki suvussa isältä pojalle ainakin vuodesta 1687 lähtien. Perinnöksi sen osti Mikko Antinpoika vuonna 1790.
Talonhaltijaluettelo
Halkilahti oli maaherra Karl Falkenbergin ostama rälssitila, joka oli säätyläisten omistama ja lampuotien viljelemä vielä 1800-luvun jälkipuoliskollakin.
Hanhijoen kylässä oli kaksi vanhaa perintötilaa Alastalo ja Ylistalo, joista edellinen oli Siililän Keskikylän augumentti ja jälkimmäinen Pakurlan augumenti.
Hellsberg oli kruununtila, joka kulki isältä pojalle pitkälle 1800-lukua. Tilan osti perinnöksi vuonna 1792 Erkki Erkinpoika, lautamiehenä ja kuudennusmiehenä tunnettu.
Talonhaltijaluettelo
Herasniemi oli Hiidenalan ratsutilan augumentti, jonka rusthollari Kustaa Matinpoika Hiidenala vuonna 1759 osti perinnöksi. Tilan viljelijöinä oli samaan sukuun kuuluvia lampuoteja.
Hiidenalan ratsutila oli kruununtila, joka kulki suvussa ja muodostui suurtilaksi 1750-luvulla. Tilan osti perinnöksi Matti Matinpoika vuonna 1790.
Hirvonpään kruunun ratsutila kuului Sevon-suvun hallitsemiin tiloihin ja sen osti perinnöksi vuonna 1800 Mikko Kasperinpoika. Vuodesta 1775 Hirvonpää oli jakautuneena kahtia, toisen osan käsitti 3/4 osaa rusthollia ja toinen 1/4, edellinen oli nimeltään Isotalo ja jälkimmäinen Vähätalo. Mikon veljellä Juho Kasperinpojalla oli jallussaan Munkkila, jonka hän lunasti perinnöksi vuonna 1800.
Hossilan kruununtila oli Kauhaisten augumentti, ja sen osti perinnöksi vuonna 1765 Kauhaisten kartanon omistaja vänrikki Gottfrid J. Wellingk
Huittulan kruununtila oli yhdysviljelyksessä Yrjönvuoren talojen kanssa. Puolet Huittulaa osti perinnöksi Yrjönvuoren ratsutilallinen Juho Fredrikinpoika vuonna 1847 ja toisen puolen ratsutilallinen Kustaa Mikonpoika vuonna 1859.
Huson kylässä oli isovihan jälkeen kolme tilaa: Meltolan alainen rälssitila Pietilä, Tuomolan perintöratsutila ja Laurintalon kruununtila. Pietilän viljelijöinä oli milloin kaksi lampuotia, milloin yksi. Tuomola menetti auioitumisen myötä perinnönluontonsa ja 1700-luvun puolivälissä se jakaantui Mikko Mikonpojan luovuttaessa puolet talostaan vävylleen Heikki Erkinpojalle ja toisen puolen vävylleen Torsti Torstinpojalle. Edellisen talo säilytti nimen Tuomola, jonka osti perinnöksi Heikki Heikinpoika vuonna 1795. Toisesta puoliskosta tuli Kylä-Tuomola, joka puolestaan jakaantui Torsti Torstinpojan vävyille Heikki Heinpojalle ja Erkki Heikinpojalle. Ensinmainitun puoliskon osti perinnöksi Risto Kallenpoika vuonna 1795 ja jälkimmäisen Vilho Juhonpoika vuonna 1817. Laurintalo jakaantui 1700-luvun puolivälissä Alastuvaksi ja Keskitaloksi. Talot olivat Tuomolan augumentteja ja ne ostivat perinnöksi edellämainitut ratsutilallise rustholliensa vahvistuksiksi.
Talonhaltijaluettelo
Iittula oli kaksitaloinen kylä, jossa oli Knaapin perintöratsutila ja Vähätalon augumentti. Knaapi oli lautamiehentalo, jonka omistaja lautamies Heikki Mikonpoika luovutti poikapuolilleen Matti ja Juho Arvinpojille. Edellisen talosta tuli Alastupa ja jälkimmäisen puoliskosta Ylistalo. Vähätalon otti autiosta viljelyyn Simo Mikonpoika, jonka pojat Simo ja Jaakko jakoivat talon vuosisadan puolivälissä. Toinen taloista sai nimen Kylänpää, jonka lunasti perinnöksi vuonna 1800 Erkki Matinpoika. Toisesta talosta tuli Keskitalo, ja sen lunasti perinnöksi vuonna 1822 Juho Juhonpoika.
Immainen oli yksinäistalo, joka muodosti Kailan kanssa yhteisen ratsutilan ja oli sukulaisuussuhteessa viimeksi mainitun omistajiin, vielläpä 1800-luvulla Kailan rusthollarin Juho Heikinpojan omistamana. Perinnöksi Immaisten osti vuonna 1864 Juho Juhonpoika.
Iso-Heikoisten kylässä oli kolme vanhaa perintötilaa. Mäkitalon perintöratsutila sekä Keskikylän Jaakontalon talot, joista viimeksimainittua nimitettiin myös Juhontaloksi. Mäkitalon rustholli jaettiin 1700-luvun puolivälissä Uustuvaksi ja Isotuvaksi, Keskikylä muuttui nimeltään Keskitaloksi, jonka omistajalla oli 1800-luvulta lähtien hallussaan myös Mäkitalon Isotupa. Jaakontalosta tuli Alastalo, joka näyttää liitetyn Keskitaloon.
Iso-Kuusvuori oli perintöratsutila, joka oli vahvistuksen saanut Vuohimäen emätilasta (augumentti). Ratsutilasta osti kolmanneksen perinnöksi Simo Yrjönpoika vuonna 1792 ja kaksi kolmannesta Juho Heikinpoika vuonna 1798. Vuosisadan puolivälissä tila oli kuulunut mm. von Hausen sukuisille isännille.
Iso-Preitilän kylässä oli Heikkilän kruununtila, joka oli aikaisemmin kuulunut ratsumestari Henning Johan Grassin rälssi sekä Valkajapää, joka käsitti kruununtilan ja rälssitilan. Ensinmainitun Abraham Paleen osti perinnöksi vuonna 1723 ja se tuli olemaan Viksbergin kartanon alaisena. Rälssitilaa alettiin nimittämään Alhoksi, Heikkilää nimitettiin Juhonyaloksi ja sen osti vuonna 1761 perinnöksi Iittulan ratsutilallinen Heikki Mikonpoika, jonka augumenttina tila oli. 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä sekä Valkjapää, että Heikkilä joutuivat yhteisviljelykseen Lopen kartanon kanssa ja mainitun kartanon omistamaksi.
Jalkalan yksinäistila oli ikivanhoista ajoista asti ollut autiona ja se otettiin viljelykseen vasta 1740-luvulla. Talon osti perinnöksi Heikki Juhonpojan leski Valpuri Antintytär vuonna 1767.
Juntola oli ollut autiona Saksan sodasta lähtien, ja vuonna 1751 talossa toimitettiin tarkastus verovapauden hankkimista varten. Parin vuosikymmen kuluttua sen haltijana mainitaan Karl Gustaf Schauman ja hänen jälkeensä kaupunginviskaali Lindroth, jonka leski osti tilan perinnöksi 1793. Seuraavalla sataluvulla tilan omistajina mainitaan majoitusmestari G.Sevon, kihlakunnankirjuri J.Ehrenberg ja vuosisadan puolivälistä lähtien värjärimestari K.Limnell. Juntolan kanssa yhteisviljelyksessä oli Kauppilanpyöli.
Kailan ratsutilallinen Heikki Ristonpoika luovutti vuonna 1737 puolet taloa pojalleen Matti Heikinpojalle ja toisen puolen vävylleen Martti Kallenpojalle Immaisista. Ratsutila yhdisyi jälleen vuosisadan toisella puoliskolla ja sen osti perinnöksi Heikki Heikinpoika vuonna 1797.
Talonhaltijaluettelo
Kaimalan kylässä oli kaksi taloa, Isontalon kruununtila ja Juusin eli Frälsin rälssitila. Isotalo kulki Antti Jaakonpojan suvussa aina 1800-luvun loppupuolelle asti ja sen osti perinnöksi vuonna 1790 Mikko Juhonpoika. Rälssitila oli 1700-luvun alussa kihlakunnantuomari Henning Johan Grassin, jonka tyttären Sofian puoliso Petter Svenberg luovutti tilan verojensa maksuksi kihlakunnantuomari Petter Jusleenille antamalla tälle samalla Kyysilän kaksi rälssitilaa 4200 kuparitaalarin hinnalla. Kaimalan kylän molemmat talot olivat 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä yhdysviljelyksessä ja niiden omistajana oli Antti Isotalo sekä hänen jälkeensä Antti Ruuth.
Kaistilan vanha rälssitila oli maaherra Karl Falkenbergin omistama, mutta se myytiin vuonna 1739 vapaaherra K.J. Creuzille . Vuonna 1805 tila oli Laaroisten Alastalon omistajan Juho Kaistilan.
Kaivoinen oli kuunun auioila, joka oli annettu Kruusilan ratsutilan vahvistukseksi. Puolet Kaivoisen tilaa osti perinnöksi vuonna 1839 Heikki Matinpoika ja toisen puolen samana vuonna Juho Aaponpoika, molemmat Kruusilan ratsutilallisia.
Kajanojan yksinäistila autioitui isonvihan vuosina, mutta se otti viljelyyn Matti Jaakonpoika, jonka suvussa tila edelleen kulki. Vuonna 1775 se jaettiin Alistaloksi ja Sepäntaloksi eli Ylistaloksi. Ylistalon osti perinnöksi Juho Juhonpoika vuonna 1792, Alistalon Matti Mikonpoika vuonna 1796. Talo kulki suvussa, ja 1800-luvun lopulla Alitalon isäntä Juho Juhonpoika lunasti itselleen myös Ylitalon.
Kalevan kylässä oli alkujaan ollut kolme tilaa: Alakaleva, Keskikaleva ja Yli-Kaleva. Alakaleva eli Markula oli kruununila, joka 1700-luvun puolivälissä jaettiin kahtia Juho Heikinpojan ja Tuomo Sipinpojan kesken. Edellisen talo oli Ylimmäinen, jonka vuonna 1797 osti perinnöksi Juho Juhonpoika. 1800-luvun jälkipuoliskolla talo oli nimeltään Yli-Markula. Alimmaisen osti perinnöksi niinikään vuonna 1797 Juho Heikinpoika. Myöhemmin talon nimenä oli Ali-Markula. Keski-Kaleva oli alkuaan ollut yksinäistalo, mutta ratsutiloja muodostettaessa se oli jaettu eri ratsutiloille vahvistukseksi siten, että Tomeron Isotalo sai puolet tilaa ja toinen puoli jaettiin Siililän kylän seitsemälle eri talolle. Isojaon yhteydessä kuitenkin Keski-Kaleva jaettiin viiteen osaan. nimittäin Tomeron, Siililän, Keskikylän, Tuomolan, Prusilan ja Uotilan osiin. Alakaleva taas halottiin Tupimäeksi ja Alitaloksi vuonna 1786. Ylikaleva eli Koski oli yksinäistila, joka autioiduttuaan liitettiin Taatilan kahden ratsutilan vahvistukseksi ja joutui yhdysviljelykseen mainitun kylän tilojen kanssa.
Kaljala oli Sievolan ratsutilan augumentti, jonka vuonna 1845 osti perinnöksi Juho Antinpoika.
Karpala oli perintöratsutila, josta sen omistaja Juho Laurinpoika vuonna 1754 myi puolet pormestari Abraham Sevonille 1200 kuparitaalarista. Talo kulki säätyläiseltä toiselle, kunnes se 1800-luvun alusta lukien kuului Sievolan ratsutilan puoliskojen omistuksiin. Puolet Karpalan ratsutilaa osti perinnöksi vuonna 1802 rusthollari Fridolf Fingerroos ja toisen puolen samana vuonna rusthollari Karl Sallmen. Karpala oli 1500-luvulla kuulunut samaan kylään Sievolan kanssa ja oli ollut yhteisessä sarkajaossakin ja joutui monien vaiheiden kautta jälleen samaan omistussuhteeseen.
Kasvala oli rälssinluonoinen yksinäistila, jonka omistajina isivihan jälkeen oli majuri N.Silfversvan, hänen jälkeensä sihteeri Samuel Forsen sekä edelleen turkulainen kauppias Jöran Haveman vuodesta 1749. Seuraavan vuosisadan puolivälissä talo tuli talonpoikaisille omistajille.
Kemperlä oli kruunun yksinäisila, joka annettiin Villisten ratsutilan vahvistukseksi. Puolet Kemperlää osti perinnöksi Villisen ratsutilallinen Tuomo Yrjönpoika vuonna 1760 ja toisen puolen rusthollari Juho Fredrik Juhonpoika. Kemperlä oli myös yhdysviljelyksessä Villisten talojen kanssa.
Kerkola oli urun läänin jalkaväkirykmentin Majurin komppanian varusmestarin puustelli, jonka haltioina oli 17 eri sotaherraa ennen Suomen sotaa. Pisimmän aikaa heistä nautti virkatalon etuuksista vänrikki Johan Fredrik Ruuth 1761-1773, kersantti Larl Lönnblad 1788-1802 ja vääpeli Adolf Boisman 1802-1810. Puustellia viljelivät lampuodit.
Talonhaltijaluettelo
Kevolan kylässä oli kaksi kruununtilaa, Isotalo eli Krouvi ja Posti. Edellisen osti perinnöksi Kustaa Juhonpoika Krouvi vuonna 1827. Posti oli Askalan Nummentalon augumentti, joka jaettiin kahtia kummankin puoliskon kulkiessa suvussa. Perinnöksi augumentin puolikkaat ostivat vuonna 1761 Nummentalon rusthollarit Antti Juhonpoika ja Juho Juhonpoika. Seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolla talot ilmeisesti yhtyivät jälleen ja talon nimenä oli Metsämäki.
Kinkan kylässä oli Etelätalon rälssitila ja Pohjatalon kruununtila, josta viimeksimainitun osti perinnöksi kihlakunnantuomari Abraham Paleen vuonna 1725. Etelätalo oli isovihan aikoina asessori Rosenmyllerin lesken Margareta Elisabet von Rohrin hallussa. Hänen jälkeensä omistajina olivat kapteeni Jägerhorn, piispa Gezeliuksen perilliset ja vapaaherra Stiernstedtin leski Maria. Kylän molemmat talot olivat yhdysviljelyksessä Viksbergin kartanon kanssa 1840-luvulta lähtien.
Kirnula oli pitkät ajat autiona ollut rälssitila, joka 1700-luvun alussa kuului maaherra Karl Falkenbergille. 1800-luvun puolivälissä se oli Juho Pietilän omistama.
Kiusala oli Vistan Pietilän augumentti, jonka osti perinnöksi nimismies Kristian Sevon vuonna 1758. Se joutui Juho Pietilän omistukseen kuten Kirnulakin.
Kivinenän rälssitila oli Meltolan alainen perintörälssi, joka toisinaan oli kahdenkin lampuodin viljelemä ja kahtena eri tilana, jotka kuitenkin 1780-luvulla yhdistyivät.
Koiviston rälssitila oli vuodesta 1787 Kauhaisten ratsutilan lampuotitilana ja sen kanssa yhdysviljelyksessä.
Korkeakylä oli Maskun komppanian varusmestarin virkatalo, jonka haltioina olivat mm. II adjutantti Abraham Finckenberg, luutnantti Claes Lybecker, kornetti Jakob Cronhjelm ja vänrikki Johan Leijonanckar.
Kovalan ratsutila oli alkuaan yksinäistila, mutta jakaantui vuonna 1726 Alastaloksi ja Ylistaloksi. Alastalon osti perinnöksi Mikko Mikonpoika vuonna 1759 ja Ylistalon vuonna 1820 Simo Heikinpoika, jotka kummatkin olivat rusthollareita.
Kruusila oli kruunun ratsutila, joka 1770-luvulla jaettiin Simo Antinpojan ja Matti Antinpojan kesken. Simon talo oli nimeltään Etutalo ja sen osti perinnöksi hänen pojanpoikansa Juho Aaponpoika 1839. Matin talo taasen oli Takatalo ja sen osti perinnöksi hänen poikansa Heikki Matinpoika vuonna 1839. Kuten edellä mainittiin oli Kaivoinen annettu rusthollille vahvistukseksi ja se ostettiin perinnöksi yhdessä Kruusilan talojen kanssa.
Kruuvaisten kylässä oli neljä kruununtaloa, Anttila, Marttila, Jaakkola ja Penttilä. Anttila oli autiona aina 1700-luvun puoliväliin asti, mutta sen jälkeen talo säilyi suvussa, ja sen osti perinnöksi Matti Juhonpoika vuonna 1807. Marttilan osti perinnöksi Juho Jaakonpoika samana vuonna. Jaakkolan osti perinnöksi Mikko Jaakonpoika myös vuonna 1807. Penttilä oli lautamiehentalo, joka kulki isältä pojalle. Sen osti perinnöksi nimismies Juho Juhonpoika 1807.
Kulhomäen kruununtilan osti perinnöksi everstiluutnantti Georg Ehremalm vuonna 1760. Seuraavan vuosisadan loppupuolella Kulhomäki oli yhdysviljelyksessä Maljamäen Isotalon kanssa.
Kuopila oli Turun läänin jalkaväkirykmentin Halikon komppanian lippumiehen virkatalo, jonka haltiana 1700-luvun lopulla oli kersantti Fredrik Ivendorff ja vuosina 1803-1810 kersantti Johan Ithimaeus.
Kurjen kylässä oli alkuaan seitsemän vanhaa perintötaloa: Klemän, Heikkilän ja Pietilän ratsutilat sekä Anttilan, Kesälän ja Tuomon augumentit. Lisäksi Sorkka oli kersantin hevostalo ja Mattila kruununtalo. Klemän rustholli jaettiin vuonna 1753 Matti Simonpojan ja Simo Simonpojan kesken. Edellisen talo säilytti Klemän nimen ja se joutui 1800-luvun alussa varusmestari Bremerille ja oli myöhemmin saman kylän Heikkilän Sipi Kustaanpojan omistamana. Simon omistama puolisko sai nimen Junni ja se kulki edelleen hänen suvussaan isältä pojalle.
Heikkilä rustholli kulki perintönä Matti Grelsinpojan suvussa aina 1830-luvulle asti, jolloin se oli Iittulan Jaakko Heikinpojan omistama ja lampuodin viljelemä sekä tämän jälkeen Himmelroosin ja Bremerin omistama. Augumentteina Heikkilällä olivat saman kylän Anttila ja Vistan Tilli. Antintalo eli Anttila oli 1800-luvun lopulla yhdysviljelyksessä Pietilän kanssa. Sorkka ja Tuomontalo kulkivat kumpikin omistajilla, joiden nimistä ei voi päätellä kuuluivatko he sukuun. Keslä sensijaan kulki suvussa, kunnes sen omistajana vuonna 1860 mainitaan tirehtööri R.Fock. Pietilän ratsutila kulki suvussa aina isovihan ajoista lähtien. Sen augumenttina oli saman kylän Mattila, jonka Pietilän rusthollari, kuudennusmies Heikki Simonpoika vuonna 1758 osti perinnöksi, rusthollin vahvistukseksi.
Kyllelän kylässä oli kolme rälssitilaa ja yksi kruununtila. Jaakkolan rälssitila kuului 1700-luvun alussa vapaaherra Henning Johan Grassille sekä vuonna 1740 Kristian Gustaf Hornille. Kojon ja Isotalon rälssitilat kuuluivat vapaaherratar Brita Cruusille ja olivat Sauvon Tapilan alaiset. Vuonna 1747 ratsumestari Hildebrand osti Kojon ja Isotalon kreivitär Kristina Hornin perillisiltä. Vuodesta 1777 Isotalo oli jakautuneena kahdeksi rälssitilan puolikkaaksi, jotka joutuivat Viksbergin kartanon alaisuuteen. Tuomolan kruununtila julistettiin karikollegion päätöksellä perintötilaksi 27.10.1774, mutta yhdistettiin Viksbergin kartanoon vuonna 1777. Kaikki kylän talot olivat 1840-luvulla Viksbergin alaisina, mutta myöhemmin Tuomola, Jaakkola ja Kojo kuitenkin erotettiin kartanosta ja ne joutuivat talonpoikaisille suvuille.
Kyysilän kylän kaikki kolme taloa Isotalo, Hossi ja Kappa olivat rälssitaloja. Koko kylä oli 1700-luvun alussa läänitettyinä vapaaherra Henning Johan Grassille ja edelleen hänen perillisilleen. Isotalo ja Hossi olivat Petter Svenbergin vuoteen 1740, jolloin ne osti kihlakunnantuomari Petter Jusleen. Vuonna 1782 mainitut tilat olivat laamanni Erik Johan af Palenin ja Kappa oli kanslianeuvoksetar Kristina Hasselin (os. Palen). Isotalo oli 1770-luvulta lähtien jakaantuneena kahdeksi taloksi, joista toinen oli Isotupa (myöh. Isotalo) ja toinen Uusitupa. Talot jouuivat 1800-luvun lopulla talonpoikaisille omistajille ja Isostatalosta muodostui suurtila.
Laaroinen oli alkuaan kruunun yksinäistila, jonka isäntä Matti Matinpoika vuonna 1736 luovutti tilastaan puolet vävylleen Risto Antinpojalle. Matin talo oli nimeltään Ylistalo, jonka viljelijöinä oli aina 1800-luvun puoliväliin saakka vain Matti Matinpoika-nimisiä isäntiä. Eräs heistä osti talon perinnöksi vuonna 1794. Toinen rusthollinpuolikas oli Alastalo, jonka Juho Heikinpoika osti perinnöksi vuonna 1800.
Laiterla oli perintöratsutila, jonka omistaja Juho Mikonpoika vuonna 1752 luovutti puolet tilaa pojalleen Mikko Juhonpojalle. Hänen omistamansa talo oli nimeltään Alastalo ja se kulki suvussa perintönä. Juho Mikonpojan talo oli nimeltään Ylistalo, joka sekin kulki perintönä isältä pojalle.
Loven kruunun ratsutila oli 1600-luvun lopulta aina vuoteen 1732 lautamies Simo Sipinpojan viljelemä sekä edelleen hänen pojallaan Sipi Yrjönpojalla, mutta jaettiin vuonna 1767 Juho Sipinpojan ja Yrjö Sipinpojan kesken. Juhon puolisko oli nimeltään Vanhatalo ja sen osti perinnöksi rusthollari Antti Juhonpoika vuonna 1843. Yrjön puolisko oli nimeltään Uusitalo ja sen osti perinnöksi Juho Juhonpoika vuonna 1851.
Luuspään kruununtilan lunasti perinnöksi maaherra Lars Johan Ehrenmalm vuonna 1724. Talo jakaantui kahden talonpojan omistamaksi ja puoliskot kulkivat vuosikymmenien ajan isältä pojalle. 1800-luvun puolivälissä tilat olivat Zakarias Wahlstenin omistamat ja vuonna 1860 omistajana oli tirehtööri R. Fock.
Majankalma oli kruunun augumenttitila, joka 1700-luvun puolivälissä jakaantui kahdelle viljelijälle Heikki Yrjönpojalle ja Yrjö Matinpojalle, jotka kummatkin ostivat osansa perinnöksi vuonna 1758. Rusthollin puolikkaat yhdistyivät 1800-luvun keskivaiheilla Risto Matinpojan omistamaksi tilaksi.
Maljamäen kylässä oli isovihan päätyttyä kolme taloa: Isotalon (ent. Suutarintalo) ratsutila sekä Piuhan ja Filpun kruunun augumenttitilat. Isotalo jaettiin vuonna 1728 Matti Juhonpojan poikien Iisakin ja Juhon kesken. Ensimmäinen puolisko tuli olemaan Isotalo ja jälkimmäinen Salvela. Isotalo joutui vuonna 1731 Erik Sevonille, jonka kuoleman jälkeen talo vuonna 1750 tuli Elisabet Sevonian ja hänen puolisonsa kersantti Joakim Bröckerin omistamaksi sekä meni perintönä Bröcker-suvussa. Vuonna 1796 Isotalon osti perinnöksi Daniel Kustaanpoika Bröcker. Salvelan osti perinnöksi Juho Mikonpoika niinikään vuonna 1796. Piuhan nimenä oli 1750-luvulta lähtien Keskikylä, jonka lunasti perinnöksi Heikki Antinpoika vuonna 1791. Filppu sai myöhemmin nimen Litto. Sen lunasti perinnöksi Salvelan omistaja Juho Mikonpoika vuonna 1820.
Marjavuoren kylässä oli kaksi rälssitilaa Alhainen ja Ylhäinen eli Ylistalo sekä Alastalon kruununtila. Alhainen kuului maaherra Karl Falkenbergin omistamiin tiloihin ja jouui vuonna 1740 vapaaherra Karl Johan Creutzille, 1790-luvulla se oli Fredrik Hedmannin omistama. Hedmanneilta tila tuli 1800-luvun puolivälissä leski Maria Lindroosille. Ylhäinen oli Krister Kustaanpoika Hornin, mutta jakaantui isovihan jälkeen kahdeksi taloksi Ylistaloksi ja Keskikyläksi, jotka Halikon Åminnen omistaja Anna Regina Sjöblad vuonna 1749 myi Katarina Ebba Hornille. Vuonna 1865 kaikki rälssitilat olivat lampuotien hoidossa, mutta joutuivat sen jälkeen Silkkilän kanssa yhdysviljelykseen. Alastalon kruununtilan osti perinnöksi Krister Tuomaanpoika vuonna 1790. Seuraavan vuosisadan puolivälissä se oli Fridolf Fingerroosin omistama ja yhdysviljelyksessä Sievolan Ylitalon kanssa.
Meisala oli kruuntila, jonka osti perinnöksi Kustaa Mikonpoika vuonna 1804. Kuljettuaan vuosikymmenet samassa suvussa talo joutui vuosisadan loppupuolella kauppataloksi.
Merianttilan vanha rälssitila oli maaherra Harald Oxen lesken Elsa Gallen omistama ja lampuotien viljelemä kulkien Meltolan alaisena tilana, mutta tuli myöhemmin talonpoikaisille omistajille.
Miettulan kruununtilaa viljeli isovihan aikana Matti Simonpoika, jonka suvulla talo oli 1800-luvulle. Sen osti perinnöksi Kalle Juhonpoika vuonna 1791. Vuonna 1860 omistajana mainitaan Ulla Lemberg ja vuonna 1865 Antti Lemberg. Vuosisadan lopulla se oli Heikki Himmelroosin.
Moisio oli isovihan päätyttyä kruunun autiotila, joka vuonna 1722 otettiin viljelyyn. Vuosisadan puolivälissä talo oli jakautuneena kolmelle viljelijälle ja muodostettu kolmeksi eri taloksi, siten että puoli kylää kuului Iso-Moisiolle, neljännes Sillankorvalle ja toinen neljännes Vähä-Moisiolle. Isomoision viljelijänä oli 1750-luvulta eteenpäin Heikki Heikinpoika ja hänen poikansa Juho, joka osti alon perinnöksi vuonna 1792. Talo kulki edelleenkin suvussa. Vähämoision viljelijänä oli Antti Yrjönpoika, jonka poika Antti Antinpoika lunasti talon perinnöksi vuonna 1804. Noin 100-vuoden ajan talo oli suvulla, kunnes sen omistajaksi tuli vahtimestari Johan Fabricius 1840-luvulla ja hänen jälkeensä nimismies K. V. Grönroos. Samanlainen kehiyskulku oli Sillankorvan kohdalla. Ensin viljelijänä oli Antti Matinpoika, sitten hänen poikansa Heikki ja edelleen tämän poika Antti Heikinpoika, joka lunasti talon perinnöksi vuonna 1804. Parin vuosikymmenen kuluttua omistajana mainitaan porvari C. Helander ja hänen jälkeensä Kustaa Sillankorva.
Munkkilan vanha kirkontila oli rälssiilana, mutta peruutettiin 1600-luvun lopulla, muuttui kruununilaksi ja liitettiin Hirvopään ratsutilaan ensin jaettuna kahteen, sittemmin kolmeen osaan, joista yksi kuului Piikkiön Huttalan ratsutilaan, jonka omistaja osti osansa perinnöksi vuonna 1800. Hirvonpään osat lunastettiin vuonna 1790 ja 1800. Vuonna 1865 sanotaan puoli Munkkilan emätilaa olleen Piikkiön Huttalan alaisena, mutta Silkkilän Karolina Järnstedtin omistamana, 3/8 Munkkilaa oli Hirvonpään Isotalon alainen ja 1/8 Hirvonpää Vähätalon. Karoliina Silkkilä oli myös Huttalan omistaja ja osa Munkkilaa joutui näin ollen Silkkilän kanssa yhdysviljelyyn, kuten myöhemmistä asiakirjoista ilmenee, sekä lopulta kokonaan Silkkilän omistamaksi.
Männistö oli Viksbergin kartanon rälssilampuotitila, joka 1800-luvulla oli yhdysviljelyksessä Meltolan kartanon kanssa.
Nakolinnan kruununtila oli Sukselan Heikkilän augumentti, jonka viljelijöinä oli lautamiehinä mainittuja talonpoikia. Vuonna 1790 talon lunasti perinnöksi Mikko Iisakinpoika, jonka suvussa tila edelleen kulki.
Naskarlan kruununtila oli Rekonttilan Ylistalon augumentti, joka kulki vuosikymmenestä toiseen isältä pojalle. Sen lunasi perinnöksi vuonna 1791 Mikko Heikinpoika.
Nummenpään kruunuila oli yksi Hiidenalan ratsutilan augumenteista. Sen osti perinnöksi Hiidenalan rusthollari Kustaa Matinpoika vuonna 1759 ratsutilalle vahvistukseksi. Augumentin viljelijöisä tuli lampuoteja, mutta siitä huolimatta he pysyivät talossa ainakin sadan vuoden ajan.
Oinilan kylässä oli yksi kruununtila ja neljä rälssitilaa, jotka viimeksi mainitut olivat: Pertuntalo eli Perttala, Ylhäinen, Keskikylä ja Alhainen. Viimeksi mainittu oli Lopen alainen, muut Meltolan. Kruununtila oli kylä, myöhemmin Lautela nimeltään. Lautelan lunasti perinnöksi Juho Simonpoika Lautela vuonna 1760. Hän osti ensiksi Keskikylän ja Ylhäisten rälssitilat ja kun leski Ida Lautela omisti näiden lisäksi Perttulan syntyi suurtila. Koko kylästä säilyi vain Alhainen Lopen omistuksessa ja yhdysviljelyksessä sen kanssa. Perttala joutui myöhemmin Tomeron omistukseen.
Pakurla oli perintöratsutila, jonka omistajana ennen isovihaa ja vielä sen jälkeenkin oli Jaakko Tuomaanpoika. Häntä seurasi kirkkoväärtti Jaakko Jaakonpoika, joka kuoli vuonna 1750. Hänen aikanaan Pakurla lainhuudatettiin Paimion kirkolle vuonna 1742, mutta pysyi kuitenkin suvussa, sillä seuraava omistaja oli Erkki Jaakonpoika 1751-1771, Juhani Erkinpoika 1772-1800, Juhani Juhaninpoika 1801-1842, Juhani Kustaa Lindroos 1849-1851, Juho Juhonpoika 1853-1864 ja Juho Heikinpoika vuodesta 1864.
Penimäen rälssitila oli 1700-luvun alussa asessori Mikael Gyllenstolpen perillisten omistama ja vuonna 1723 kreivi Nils Ulrik Gyllenstolpen. Hän myi kuitenkin tilan vuonna 1745 kruununvouti Jakob Hedmannille, joka kuoli vuonna 1771. Tila tuli vanhimman pojan nimismies Jakob Johan Hedmannin osalle, mutta hän myi sen kirjansitoja Acreliukselle. 1840-luvulla Penimäki oli Hiidenalan rusthollarin omistama ja vuodesta 1850 kapteeni Raschefskyn, sekä myöhemmin hänen leskensä Kristiinan ja tytärensä Elisabetin.
Pennainen kuului Paimion kirkkopitäjään, mutta Marttilan hallintopitäjään. Kylässä oli kaksi kruununtilaa, mutta autioituivat 1720-luvulla.
Penttilän kruununtila oli Laiterlan ratsutilan augumentti. Sen lunastivat perinnöksi vuonna 1773 Juho Olavinpoika ja Laiterlan ratsutilalliset Erkki Juhonpoika ja Jaakko Jaakonpoika. Vuodesta 1830 Penttilä kulkee henkikirjoissa Laiterlan omistamana, mutta todellisuudessa vain puolet oli Laiterlan Alastalon ja Ylistalon, toinen puoli oli Penttilän omistajilla.
Perälän kruununtila oli ratsutiloja muodostettaessa annettu Hajalan ratsutilan vahvistukseksi. Talo oli lampuotien viljelemä ja sen osti perinnöksi Uno Gabriel Fortelius vuonna 1892.
Potkelan kruununtilan osti perinnöksi Matti Juhonpoika vuonna 1766. Rehbinderin aikana talo oli yhdysviljelyksessä Viksbergin kanssa ja vuonna 1837 se yhdistettiin kartanoon.
Pussila mainitaan emätilana, joka oli yhdistetty Vähä-Heikoisten ratsutilaan.
Pyöli oli kruununtila, joka miesmuistiin oli ollut autiona ja otettu viljelyyn vasta 1750-luvulla. Sen ostivat vuonna 1760 perinnöksi Reko Rekonpoika ja Pietari Jaakonpoika puoliksi kumpikin. Vuosisadan lopulla toinen puoli oli professori Pippingin omistama, toinen puoli Jaakko Pietarinpojan. Edellistä mainittiin Lopen pyöliksi, jälkimmäistä Pyöliksi. Tilat yhdistyivät kuitenkin 1850-luvulla ja tulivat Lopen kartanonomistajien omaisuudeksi.
Rautalhon perintöratsuila oli alkuaan yksinäistila, jonka omistajana isovihan vuosina ja vielä 1725 oli Mikko Simonpoika sekä vuosisadan puolivälissä Heikki Mikonpoika. Rusholli jaettiin vuonna 1752 Heikin vävyn Gabriel Martinpojan ja veljen Martti Mikonpojan kesken. Edellisen talosta tuli Isotalo ja jälkimmäisen Vähätalo. Isotalon Gabrielin kuoltua hänen leskensä meni uudestaan naimisiin Juho Antinpojan kanssa ja talon peri Juho Juhonpoika, joka oli isäntänä ainakin vuonna 1800. Häntä seurasi Juho Isotalo 1850-luvulta lähtien. Vähätalon Marttia seurasi Antti Martinpoika, joka mainitaan isäntänä 1790-luvulla, vuonna 1800 hänen leskensä Anna sekä 1820-luvulla Aapo Juhonpoika sekä Kustaa Vähätalo 1860-luvulla.
Rekonttilan kylä käsitti kaksi perintöratsutilaa, Alastalon ja Ylistalon eli Isotalon. Alastalon omistajina mainitaan Jaakko Ristonpoika vuonna 1712 ja vuodesta 1731 Jaakko Jaakonpoika, hänen jälkeensä Heikki Matinpoika, jonka leski Ebba luovutti perimänsä ratsutilan puolikkaan vävylleen Heikki Juhonpojalle ja toisen puolen pojalleen Jaakko Heikinpojalle. Näin Alastalo vuonna 1754 jakaantui kahdeksi taloksi, Jaakon omistamaksi Alastaloksi ja Heikin Ylistuvaksi. Alastalon Jaakko oli vielä 1791 ja hänen toinen puolisonsa oli lukkarintytär Juliana Sevonia. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla omistajina mainitaan Heikki Simonpoika ja Efraim Heikinpoika. Ylistuvan Heikkiä seurasi poika Juha, joka mainitaan isäntänä vuonna 1775 ja hänen jälkeensä Mikko Juhanpoika vuoteen 1830, minkä jälkeen Ylistupa oli Isontalon omistajilla ja lampuoien viljelemä. Isotalo oli lautamiesten omistama talo. Sen isäntä lautamies Simo Aninpoika kuoli 1724 ja hänen poikapuolensa lautamies Erkki Jaakonpoika peri talon. Häntä seurasi Matti Erkinpoika 1734-1767, Jaakko Matinpoika 1768-1813, Heikki Jaakonpoika 1814-1833, Heikin leski Liisa 1833-1836, poika Mikko Silkkilä 1837-1865 ja Johannes Ludvig Silkkilä 1865-1886.
Rukkijoen eli Rukkion kylässä oli isovihan jälkeen kolme kruununtloa Frosti, Ränni ja Kuotinen. Frostin viljelijöinä olivat Martti Sipinpoika ja hänen jälkeensä Juho Martinpoika vuodesta 1725. Hänen poikansa Jaakko Juhonpoika osti talon perinnöksi vuonna 1791. Hänen aikanaan talo jaettiin Ali-Frostiksi ja Yli-Frostiksi vuosisadan lopulla. Ne olivat edelleenkin talonpoikaisisäntien omistamia. Ränni (ent. Rähmä) kulki Erkki Juhonpojalta Jaakko Erkinpojalle, joka lunasti talon perinnöksi vuonna 1758. Se kulki suvussa, kunnes se vuonna 1810 mainitaan kappalaisen N.R. Sanmarkin omistamaksi ja lampuoien viljelemäksi. Kuotinen oli talonpoikien viljelemä ja sen lunasti perinnöksi Erkki Juhonpoika vuonna 1791. Talo joutui 1820-luvulla asessori Ahrenbergille ja oli lampuotien viljelemä.
Räpälän kylässä oli alkuaan kaksi taloa Kylän perintörustholli ja Kylänpään rälssitila. Kylän ratsutilan omistajana oli tullikirjuri, kruununvouti Jakob Blom, vuodesta 1727 porvari Erkki Broberg ja vähän myöhemmin majuri Gottfrid Eschener, joka myi tilan kahdelle talonpojalle, Tuomo Pentinpojalle ja Heikki Juhonpojalle. Näiltä Heikki Matinpoika osti koko ratsutilan, mutta jakoi sen vuonna 1754 pojilleen Juho Heikinpojalle ja Heikki Heikinpojalle. Juhon talo sai nimekseen Uusitalo ja se kulki perintönä isältä pojalle. Heikin talon nimi oli Vanhatalo, josta puolet peri Heikin tytär Valborg. Hänen miehensä oli Matti Tuomonpoika ja he ostivat toisenkin puolen taloa. Vanhatalon lisäksi Matti omisti Herasniemen ja Nummenpään augumentit ensimmäisen vaimonsa Hiidenalan rusthollarin tyttären perintönä. Matti kuoli vuonna 1785 ja tila jouui vävylle Antti Juhonpojalle ja edelleen tämän pojalle Juho Juhonpojalle 1810. Tämän jälkeen tilan omistajina oli asessori Sevon ja hänen jälkeensä saman kylän rälssitilan omistaja Juho Paltta. Kylänpään rälssitila kuului 1700-luvun alussa Daniel Gyldenstolpen leskelle Helena Grassille ja edelleen Viksbergin Rehbinderille. Kappalaisen Benjamin Sevoniuksen puoliso Helena Julia Rehbinder peri kolmanneksen tilasta, kolmanneksen he osivat kapteeni Daniel Gyldenstolpelta ja viimeisen kolmanneksen kapteeni Karl Edvard Gyldenstolpelta (1754-1766). Vuodesta 1781 rälssitilan omistajana oli varapastori Karl Gustaf Sevonius, vuonna 1795 nimismies H.J. Löfvenmark ja vuonna 1800 hovioikeuden asessori A. Löwen sekä vuodesta 1843 Juho Paltta.
Saaren kruununtila oli Pakurlan ratsutilan augumentti ja sen isäntänä oli yli isovihan Jaakko Heikinpoika. Hänen poikansa Juho Jaakonpoika lunasi tilan perinnöksi vuonna 1756. Hänen poikansa Jaakko Juhonpoika kuoli vuonna 1764 ja talon peri Jaakko Jaakonpoika. Juho Jaakonpojan aikana talossa asui Matti Pelaxin väki ja Juho oli lampuotina. Vuodesta 1850 talon omisti kuudennusmies Karl Ekström.
Sattelan kylässä oli kaksi teol. professori Johannes Flachseniuksen vanhaa rälssitilaa Iso-Sattela ja Vähä-Sattela, jotka olivat isonvihan jälkeen monet vuodet autioina. Vuonna 1733 Margareta E. Flachneia myi toisen tilan kirkkoherra Jeremias Walleniukselle, toisen taloista Kristina Flachsenia myi kauppias Yrjö Havemanille vuonna 1739. Talot olivat tällöin nimeltään Isotalo ja Vähätalo sekä myöhemmin Ylistalo ja Alistalo. Vuosisadan loppupuolella talot olivat Spurilan kartanon omistajan professori Josef Pippingsköldin sekä 1840-luvulla kanslianeuvos, kuvernööri J.A. von Essenin. Ne olivat yhdysviljelyksessä Spurilan kanssa.
Talonhaltijaluettelo
Sievolan ratsutilan omistajana oli nimismies Jaakko Heikinpoika 1600-luvun lopulla. Hänen tyttärensä Margareta peri rusthollin vuonna 1694. Hänen ensimmäinen miehensä oli Paimion nimismies Matts Kajander (kuoli 1713) ja toinen aviomies veronkantomies, rusthollari ja kestikievarin pitäjä Johan Qveren (kuoli 1737). Margareta myi puolet Sievolan perintörusthollia serkulleen nimismies Krister Sevonille ja luovutti toisen puolen pojalleen Juho Juhonpoika Qverenille vuonna 1738. Christer Heikinpojalle myyty puolisko joutui tämän pojalle Tammisaaren kaupunginviskaali Fredrik Ristonpoika Sevonille vuonna 1767. Hän kuoli Paimiossa 1789. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Margareta Kristina Foeder ja toinen puolisonsa Johanna Kristina Ljungdahl. Tyttären Maria Margaretan puoliso oli Lars Anders Ekman ja he perivät neljänneksen rusthollista, mutta myivät sen v. 1795 lasimestari Fredrik Johan Foederille 672 riksistä. Toisen neljänneksen peri toinen Fredrikin tyttäristä Johanna Fredrika, jonka puoliso oli kersantti Johan Norman, hekin myivät osansa lasimestari Foederille 5000 kuparitaalarista vuonna 1791. Näin puolikas yhdistyi jälleen ja sen nimenä oli Alistalo, mutta ennen pitkää talo jakaanui Fredrik Johan Foederin ja Henrik Johan Foederin kesken. 1830-luvulla puoli Alistalosta oli Heikki Antinpojan ja toinen puoli professori Boxströmmin perillisillä ja se oli lampuotien viljelemänä. Juho Qverenin kuoltua hänen poikansa Juho Juhonpoika Qveren tuli Ylistalon eli Isotalon omistajaksi veljensä Davidin kanssa. Hänen jälkeensä rusthollin puolikas oli Davidin tyttären Valborgin, joka meni naimisiin rusthollari Kristian Fingerroosin kanssa, tytär Karin taas meni naimisiin talollisen Simo Mikonpojan kanssa Paimion Husosta. Kristian Fingerroosilla tila oli 1780-luvulta, kunnes se vuonna 1800 mainitaan Fredrik Fingerroosin omistamana (jolla myös 1/2 Karpalaa) ja vielä 1840 sekä 1850 hänen leskensä Liisan. Vuonna 1850 omistajana mainitaan Fridolf Fingerroos.
Siililän kylään kuului vanhastaan neljä ratsutilaa, Uotila, Tuomola, Brusila ja Keskikylä. Talot jakaantuivat kuitenkin kahtia 1700-luvun keskivaiheilla. Uotilan puoliskot olivat Vähäristi ja Nokkala. Vähäristin lunasti perinnöksi Heikki Mikonpoika vuonna 1796 ja Nokkalan samana vuonna Heikki Heikinpoika. Kummankin talon omistajat käyttivät 1800-luvulla nimeä Uotila. Tuomolan ratsutilan puoliskon lunasti perinnöksi Erkki Jaakonpoika vuonna 1759 ja toisen puolen Simo Jaakonpoika samana vuonna. Vuosisadan lopulla talot yhdistyivät jälleen. Brusilan rusthollin Heikki Simonpoika jakoi pojalleen Erkki Heikinpojalle ja vävylleen Heikki Jaakonpojalle, jotka lunastivat osuutensa perinnöksi vuonna 1759. Keskikylä jaettiin vuonna 1733 Yrjö Simonpojan ja Erkki Ludvikinpojan kesken. Edellisen talo oli Vanha-Keskikylä ja sen lunasti perinnöksi Juho Yrjönpoika vuonna 1759. Erkin talo oli Uusi-Keskikylä, joka kulki suvussa aina 1800-luvun alkuvuosiin, jolloin se joutui Brusilan omistajalle Heikki Simonpojalle, joka lunasti oman puoliskonsa Keskikylää perinnöksi vuonna 1812. Tämän jälkeen tilaa viljelivät lampuodit.
Silkkilän perintörälssi joutui vuonna 1700 kruunulle ratsumestari Henning Johan Grassin velan maksuksi. Se oli säätyläisten omistama kuuluen mm. Anna Hufvudskiöldille ja kiinnitettynä neiti Anna Böckermanille. Vuodesta 1782 Silkkilä oli asessori Karl Gustaf Löffmanin ja myöhemmin hänen suvullaan aina vuoteen 1850, jolloin sen omistajana oli "mamselli" Karoliina Järnstedt.
Silvolan kylässä oli kaksi kruununtilaa Alitalo ja Ylitalo. Alitalo oli talonpoikien viljelemä, mutta sen osti perinnöksi kersantti Johan Nordman vuonna 1792. Ylistalon lunasti perinnöksi Matti Matinpoika vuonna 1802.
Skörbäck oli kruunun ratsutila, jonka viljelijänä isovihan vuosina oli Jaakko Arvinpoika sekä hänen jälkeensä Antti Jaakonpoika ja tämän jälkeen Antti Antinpoika, joka vuonna 1753 luovutti talon pojilleen Antille ja Matille. Edellisen osasta tuli Ylistalo, joka edelleen kulki suvun omistuksessa ja jonka lunasti perinnöksi Juho Fredrik Juhonpoika vuonna 1845, Alastalon osa joutui Matin jälkeen Tuuvalan omistajille, sillä poikien isä oli myös Tuuvalan Ylistalon omistaja. Näin Skörbäckin Alastalon lunasti perinnöksi Tuuvalan mainiun talon isäntä Gabriel Jaakonpoika vuonna 1834. Vuonna 1840 Alastalon omistajana mainitaan kasööri P.A. Ithimaeus ja viljelijät olivat lampuoteja.
Sukselan kylässä oli 1700-luvun alussa neljä taloa, joista Heikkilä oli perintöratsutila, Marttila kruunun augumentti sekä Tonttila ja Pietilä kruununtaloja. Heikkilän omistajana oli Heikki Erkinpojan jälkeen Erkki Heikinpoika, jonka poikien Erkin ja Heikin kesken rustholli jaettiin siten, että edellinen sai kolmanneksen ja jälkimmäinen 2/3 koko tilasta. Erkin osa sai nimen Lekko, kun taas Heikin osuus pysyi Heikkilänä. Kummatkin talot pysyivät sukutiloina kulkien isältä pojalle. Marttilan lunasti perinnöksi Heikki Antinpoika vuonna 1763. Tonttilan lunasti perinnöksi Heikki Heikinpoika vuonna 1772. Talo joutui kuitenkin Immaisten omistajalle 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä. Pietilä kulki suvussa aina isovihan ajoilta lähtien, kunnes se joutui Sukselan Marttilan omistajalle 1880-luvulla. Perinnöksi sen oli lunastanut Matti Erkinpoika vuonna 1798.
Suppala oli kruununtila, jonka lunasti perinnöksi Juho Juhonpoika Pietilä vuonna 1862.
Taatilan kylässä oli kaksi perintöratsutilaa, Seppälä ja Rähmä. Seppälän omistaja Erkki Tuomaanpoika myi tilansa kappalainen H. Sevoniukselle vuonna 1726 ja tämä taas vouti Samuel Gyldenille, joka puolestaan myi sen vuonna 1742 kelloseppä Lars Flodströmmille. Vuonna 1747 hän myi siitä puolet Rautalhon Sipi Erkinpojalle, jonka suvussa se säilyi , kunnes tämä rusthollinpuolikas, jonka nimenä oli Kankari (myöh. Kankare) joutui 1800-luvulla Juho Paltalle. Kellosepän puolikas säilytti nimen Seppälä ja sen omistajana oli Berndt J. Rehbinder, joka vuonna 1753 myi tilan Jonas Wallenbergille. Rähmän omistajana Jaakko Martinpoikaa seurasi vuonna 1731 Juho Martinpoika, jonka kuoltua rustholli jaettiin hänen poikiensa Jaakon ja Juhon kesken. Edellisen osuus sai nimen Isotupa ja se kulki suvussa, kunnes se vuonna 1865 mainitaan Juho Kellanderin omistamaksi. Juhon puolikas sai nimen Uusitupa, joka edelleenkin kulki suvussa.
 |
| Paimion rippikrja 1750-1756 |
Tammiston kruununtilan lunasti perinnöksi Simo Simonpoika vuonna 1792.
Talonhaltijaluettelo
Taninen oli kruunun ratsutila, jonka isäntä Mikko Simonpoika kuoli 1751. Hänen jälkeensä talo jaettiin hänen poikiensa Matin ja Mikon kesken. Efellisen talosta tuli Ylistalo, jonka edellä mainittu Matti Mikonpoika osti perinnöksi vuonna 1766 ja se kulki suvussa ollen mm. lautamies Kustaa Matinpojan omistama 1840-luvulta eteenpäin. Mikon puoliskosta tuli Alastalo, joka niinikään kulki suvussa. Perinnöksi sen lunasti vuonna 1850 Otto Vilhelm Juhonpoika.
Toikkalan kylässä oli kolme kruununtilaa, Ylistalo, Alastalo ja Suutarintalo. Ylistalo oli Kauhaisten kartanon augumenttitila ja sen osti perinnöksi Kauhaisten omistaja rykmentinpastori Otto Johan Amnorin vuonna 1760, mistä lähtien se oli kartanon omistuksiin kuuluva. Alastalon isäntänä oli lautamies Heikki Antinpoika 1720-luvulla. Talo säilyi sukutilana ja sen lunasti perinnöksi vuonna 1759 Mikko Matinpoika. Suutarintalon lunasti perinnöksi Matti Matinpoika vuonna 1791.
Tomeron kylässä oli kolme taloa Isotalon perintöratsutila, sekä Takatalon ja Antintalon kruunutilat. Isotalo on vanha sukutila, jonka omistajina 1700-luvun alusta lähtien ovat olleet Heikki Heikinpoika vuodesta 1703 isovihaan, lautamies Jaakko Heikinpoika 1727-1745, Antti Jaakonpoika 1746-1779, Pieti Antinpoika 1775-1809, hänen leskensä 1810-1805 sekä hänen jälkeensä Karl Oskar Tapaninpoika. Takatalon osti perinnöksi Mikko Heikinpoika vuonna 1791, mutta se oli 1800-luvulla yhdysviljelyksessä Isotalon kanssa ja edelleen sen omistama. Antintalon lunasti perinnöksi Samuli Simonpoika vuonna 1798.
Talonhaltialuettelo
Tupilan kylässä oli kaksi pitkät ajat autiona ollutta taloa Halli ja Käppi. Hallin osti perinnöksi Kristian Sevon vuonna 1758 ja se oli lampuotien viljelemä. 1840-luvulla talo oli asserrori Sevonin ja oli yhdysviljelyksessä Vistan Pietilän kanssa. Vuodesta 1800 omistajana mainitaan Juho Pietilä. Käppi oli vanhastaan kappalaisen virkatalona ja siinä asui isovihan aikoina Andreas Oilenius. Talo oli autiona monet vuodet, kunnes se 1700-luvun puolivälissä sai vakinaisen viljelijän. Perinnöksi sen lunasti vuonna 1793 Heikki Matinpoika. Myöhemmin se joutui Pakurlan ratsutilan kanssa yhdysviljelykseen.
Tuuvalan kylässä oli kaksi rälssitilaa ja yksi kruununtila. Alastalo oli maaherra Karl Falkenbergin rälssi, joka tuli Lopen omistuksiin kuuluvaksi. Keskitalon rälssitila taas joutui Meltolan omistajille. Ylistalo oli Skörbäckin ratsutilan augumentti, joka vuonna 1760 jakaantui Skörbäcin Alastalon isännän Antti Antinpojan ja Matti Antinpojan kesken ja he ostivat Ylistalon perinnöksi mainittuna vuonna. Osatalojen nimet olivat Ylistalo ja Uusitalo. Edellinen tuli Skörbäckin Alastalon omistajille, 1820-luvulla se oli Gabriel Gabrielinpojan, jonka veljellä Juho Jaakonpojalla oli Uusitalo. Näin siis Skörbäckin Alastalon ja Tuuvalan Ylistalon vaiheet liittyivät toisiinsa Antti Antinpojan aikoinaan testamentattua tyttärelleen Kirstille ja hänen miehelleen Kustaa Jaakonpojalle entisen Ylistalon puolikkaan.
Talonhaltijaluettelo
Vartsalon koko nelitaloinen kylä oli rälssiä: Kärvänen, Ylhäinen ja Lähteenkorva olivat Meltolan alaisia ja vuodesta 1740 paroni Karl Johan Creutzin, Alhainen oli maaherra Karl Falkenbergin. 1800-luvulla Kärvänen jakaantui Ali -ja Yli Kärväseksi, jotka Alhaisten kanssa yhdistettiin Meltolaan, kun taas Ylhäinen ja Lähteenkorva kuuluiva Viksbergin kartanoon.
Vehkamäki oli annettu Piikkiön Aron talojen vahvistukseksi ja sen ostivat Aron omistajat perinnöksi kahtena puoliskona 1900-luvulla.
Villisten kylässä oli kaksi yhteisen ratsutilan muodostavaa taloa, joihin oli vahvistukseksi liitetty Kemperlän Alastalo. Isovihan jälkeen rustholli jakaantui Ylistaloksi ja Alistaloksi. Ylistalon omistajia olivat vuonna 1722 Risto Erkinpoika, hänen jälkeensä Juho Ristonpoika, Juho Juhonpoika 1759 ja sitten seuraakin Juho Juhonpoikia sadan vuoden aikana, sillä vuonna 1850 mainitaan omistajana Juho Fredrik Juhonpoika Ylistalo. Alistalon isäntänä oli isovihan jälkeen Yrjö Simonpoika sekä vuodesta 1747 Tuomo Yrjönpoika, joka lunasti talon perinnöksi vuonna 1760.
Talonhaltijaluettelo
Vista oli nelitaloinen kylä, johon kuuluivat Pietilän ratsutila, Tillin kruununtila, Paltan kappalaisen puustelli ja Inkilän rälssitila. Pietilä oli Sievolan omistajan nimismies Jaakko Heikinpojan veljen, kirkkoväärtti Heikki Heikinpojan omistama, häntä seurasi nimismies ja kestikievarinpitäjä Risto Heikinpoika Sevon, joka omisti myös puolet Sievolan rusthollia ja osti vuonna 1760 perinnöksi Pietilän augumentin Tupilan Hallin. Hän kuoli vuonna 1764 ja seuraajana oli nimismies Risto Ristonpoika Sevon, jolla Pietilän lisäksi oli kolme augumenttia Tupilan Halli, Kiusala ja Rukkijoen Ränni. Hallin hän kuitenkin myi rengilleen Erkki Jaakonpojalle. Risto Ristonpoika Sevon kuoli 1772 jättäen jälkeensä puolisonsa Anna Sofia Hedmannin. Heidän poikansa asessori, nimineuvos, kihlakunnankirjuri ja kruununvouti Jaakko Ristonpoika peri puolet Pietilän rusthollia ja lunasti toisen puolen muilta perillisiltä. Lisäksi hän omisti Kiusalan ja Rähmän augumenit ja osti vuonna 1796 Kaarinan kappalaiselta Y. Lilljendhlilta, joka oli hänen äitinsä toinen puoliso, Inkilän rälssitilan. Vuonna 1850 Pietilän omistajana mainitaan E.J. Pomren ja vuonna 1889 kirkkoväärti Juho Böhling (Leponiemi). Pietilään kuului myös Huusi, joka lunastettiin perinnöksi 1760. Tilli kulki aikoinaan nimellä Keskikylä tai Kylä. Sen viljelijöinä mainitaan Heikki Juhonpoika 1723, Mikko Heikinpoika 1753, Heikki Heikinpoika 1775 ja Mikko Simonpoika hänen jälkeensä. Tillin lunastivat perinnöksi Simo Mikonpoika ja Kalle Kallenpoika vuonna 1791. Seuraavalla vuosisadalla Tilli joutui yhdysviljelykseen Pietilän kanssa ja oli 1880-luvulla Juho Pietilän omistama. Kappalaisen puustelli Paltta oli koko 1700-luvun ajan Sevoniusten tai siihen sukuun liitttyneiden kappalaisten asuttama. Inkilä oli ollut Karl Falkenbergin rälssitila ja joutunut paroni K.J. Cretzille. Se joutui Sevonius-sukuisille omistajille, kun Anna Sofia Hedman ja Yrjö Lilljendahl ostivat sen vuonna 1777. Vuonna 1800 se oli kruununvouti J.R. Sevonin, 1820-luvulla kestikievarinpitäjän Heikki Ahlgrenin ja vuonna 1860 kestikievarin emännän Maria Lindroosin omistama.
Vuohimäki oli annettu Iso-Kuusvuorelle rusthollin vahvistukseksi ja sen osti perinnöksi Kuusvuoren ratsutilallinen Juho Heikinpoika vuonna 1798. 1800-luvun lopulla Vuohimäki oli edelleenkin Iso-Kuusvuoren kanssa yhdysviljelyksessä.
Vuolteen kylässä oli kaksi kruununtilaa, Skraatarintalo ja Riihilä ja rälssitila Juhola. Skraatarintalo oli myöhemmin nimeltä Paavo, joka kulki talonpojalta toiselle. Se oli 1800-luvun puolivälissä yhdysviljelyksessä Juholan rälssitilan kanssa ja perinnöksi sen lunasti vuonna 1883 Fredrik Vilhelm Andersson. Riihilän lunasti perinnöksi Juho Heikinpoika vuonna 1807. Se joutui porvari J. Ahlströmmille 1840-luvulla. Juho Riihilä mainitaan 1860 ja Kalle Randell 1876. Juhola oli maaherra Karl Falkenbergin rälssitila, joka tämän perillisiltä tuli paroni K.J. Cretzille. 1700-luvun lopulla tila jaettiin kahden lampuodin viljelimiksi. Juholan Ali-taloksi eli Ali-Frälsiksi ja Juholan Ylimmäiseksi eli Yli-Juholaksi. Tilat kuuluivat Meltolan omistajille ja viljelijöinä olivat Juholan lampuodit.
Vähä-Heikoinen oli perintöratsutila, joka vuonna 1740 jaettiin Juho Arvinpojan ja Mikko Arvinpojan kesken. Juhon talo oli Ylimmäinen eli Ylitalo ja se kulki suvussa monet vuosikymmenet. Mikon talo oli Alimmainen eli Alitalo ja sekin oli saman suvun jäsenten omistuksessa.
Vähä-Kuusvuori oli Iso-Kuusvuoren augumentti, jonka Mikko Tuomaanpoika osti perinnöksi vuonna 1756. Talo kulki perintönä isältä pojalle, sillä omistajina on Mikon jälkeen Tuomo Mikonpoika (mainittu 1800), ja sitten Tuomo Tuomonpoika (mainittu 1810), Juho Tuomonpoika (mainittu 1840), Simo Juhonpoika 1850 ja Matti Heikinpoika 1850.
Vähä-Preitilässä oli kaksi kruunun emätilaa, jotka oli annettu vahvistukseksi Laiterlan rusthollin puolikkaalle. Toisen lunasti perinnöksi rusthollari Juho Juhonpoika vuonna 1886 ja toisen rusthollari Karl Oskar Hellsten 1888.
Yrjönvuoren talot Koikari ja Nettu muodostivat yhteisen ratsutilan. Koikarin lunasti perinnöksi vuonna 1859 lautamies Kustaa Mikonpoika Päätalo ja Netun lunasti Juho Fredrikinpoika vuonna 1847. Samalla he lunastivat perinnöksi Huittilan emätilan, joka 1720-luvulla oli liitetty puoliksi kummankin rustholliosan vahvistukseksi.
Talonhaltijaluettelo
Lähteet:
Paimion rippikirjat
Paimion Talonhaltialuettelo
Suomen asutuksen yleisluettelo
Paimion historia 1973
Alttarvaha- Paimio
Oinilan takamailla, lähellä Tarvajoen rajaa on laakea kallioalue, jonka keskellä on alttarimainen kivi, nimeltätään Alttarvaha. Ensimaininta siitä on isojakoasiakirjoissa vuodelta 1777, ja sijaintipaikaksi mainitaan Alttarvahanvuori. Perimätieto kertoo paimiolaisten pitäneen siellä jumalanpalveluksia, kun ihmiset olivat paenneet metsiin vihollisen takia isovihan aikana. Tieto voi pitääkkin paikkansa valloitusvaiheen osalta, syksystä 1713 lähtien.
Perimätieto kertoo myös, että venäläiset pitivät pitäjänkirkkoa jonkin aikaa hevostallinaan ja ryöstivät sieltä, mitä ryöstettävää vielä oli. Joka tapauksessa sodan jälkeen Paimion kirkon hyväksi kannettiin yksi kolehti koko hiippakunnassa, mikä avustus myönnettiin vain suurten korjausten tarpeessa oleville kirkoille.
Lähde: Paimion historia 1973 s. 327
Alttarvahan retkipaikka
Perimätieto kertoo myös, että venäläiset pitivät pitäjänkirkkoa jonkin aikaa hevostallinaan ja ryöstivät sieltä, mitä ryöstettävää vielä oli. Joka tapauksessa sodan jälkeen Paimion kirkon hyväksi kannettiin yksi kolehti koko hiippakunnassa, mikä avustus myönnettiin vain suurten korjausten tarpeessa oleville kirkoille.
Lähde: Paimion historia 1973 s. 327
Alttarvahan retkipaikka
Isovihan aika Paimiossa
Vuonna 1700 alkoi suuri pohjan sota, jolloin Venäjä, Puola ja Tanska olivat solminee liiton tehdäkseen yhdessä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Aluksi sota oli Ruotsille voitollinen, mutta käänyi sitten tappioksi. Kesällä 1713 venäläiset valloittivat Etelä-Suomen, ja elokuussa he lähesyivät Turkua. Halikossa pieni suomalaisjoukko yritti vastarintaa, mutta joutui perääntymään Paimion kautta Hämeeseen. Tie Turkuun oli nyt auki, ja venäläiset saapuivat sinne elokuun 28. päivänä 1713.
Etenevä sotajoukko harjoitti ryöstelyä, ja useista Paimion taloista ryöstettiin karja ja muu irtaimisto, ja maantienvarren kylistä tallattiin viljapellot. Kyllelän Antti Sipinpojan karjan, neljä härkää ja kaksi lehmää kasakat veivät laitumelta. Väki oli silloin läheisessä metsässä paossa.
Pahempia tehtiin Räpälässä. Antti Heikinpojalta vietiin kaikki karja, paitsi kahta härkää, jotka säästyivät, koska olivat silloin sattumalta metsässä. Samoin ryöstettiin kaikki irtaimisto, jopa vaatteekin päältä. Vanhaa isäntää Heikki Knuutinpoikaa ammuttiin pistoolilla kaulan lävitse, ja nuorta emäntää lyötiin sapelilla päähän. Näin saamistaan vammoista nämä valittivat kärsivänsä vielä 11 vuotta myöhemmin. Aidat revittiin ja aidakset poltettiin.
Ihmisiäkin ryöstettiin. Herasniemestä kasakat veivät 16-vuotiaan Maria Jussintyttären. Korkeakylästä 11-vuotiaan Jussi Jussinpojan, Nakolinnasta 19-vuotiaan Simo Matinpojan ja Pakurlasta Jussi Jaakonpojan.
Täysin puhtaaksi ryöstettiin myös Taninen, joka jäi siten autioksi ja Pakurla Vistalta. Pakurlan Jaakko Tuomonpoika sai sittemmin 30.7.1717 kenraalikuvernööri Douglasilta suojeluskirjeen, jossa paikallisia viranomaisia kehotettiin rasitteita määrättäessä ottamaan huomioon hänen tuolloin kärsimänsä vahingot.
Myöhemmin sotaväki liikkui paremman kurin alaisena, mutta etenkin maanteiden varressa asujia rasittivat jatkuvasti lukuisat kestityksen ja kyytien vaatijat.
Lähde: Paimion historia 1973
Etenevä sotajoukko harjoitti ryöstelyä, ja useista Paimion taloista ryöstettiin karja ja muu irtaimisto, ja maantienvarren kylistä tallattiin viljapellot. Kyllelän Antti Sipinpojan karjan, neljä härkää ja kaksi lehmää kasakat veivät laitumelta. Väki oli silloin läheisessä metsässä paossa.
Pahempia tehtiin Räpälässä. Antti Heikinpojalta vietiin kaikki karja, paitsi kahta härkää, jotka säästyivät, koska olivat silloin sattumalta metsässä. Samoin ryöstettiin kaikki irtaimisto, jopa vaatteekin päältä. Vanhaa isäntää Heikki Knuutinpoikaa ammuttiin pistoolilla kaulan lävitse, ja nuorta emäntää lyötiin sapelilla päähän. Näin saamistaan vammoista nämä valittivat kärsivänsä vielä 11 vuotta myöhemmin. Aidat revittiin ja aidakset poltettiin.
Ihmisiäkin ryöstettiin. Herasniemestä kasakat veivät 16-vuotiaan Maria Jussintyttären. Korkeakylästä 11-vuotiaan Jussi Jussinpojan, Nakolinnasta 19-vuotiaan Simo Matinpojan ja Pakurlasta Jussi Jaakonpojan.
Täysin puhtaaksi ryöstettiin myös Taninen, joka jäi siten autioksi ja Pakurla Vistalta. Pakurlan Jaakko Tuomonpoika sai sittemmin 30.7.1717 kenraalikuvernööri Douglasilta suojeluskirjeen, jossa paikallisia viranomaisia kehotettiin rasitteita määrättäessä ottamaan huomioon hänen tuolloin kärsimänsä vahingot.
Myöhemmin sotaväki liikkui paremman kurin alaisena, mutta etenkin maanteiden varressa asujia rasittivat jatkuvasti lukuisat kestityksen ja kyytien vaatijat.
Lähde: Paimion historia 1973
Paimon Kailan kylä
Kailan talon vanhempi nimimuoto on Kaijala, jota edustavat esim. kirjoitusasut 1540 Kayala ja 1580 Cayala.
Vuonna 1540 kylässä oli kaksi puolen manttaalin ja kuuden tangon taloa. Kylvömäärä oli panni tangolle.
Talo I
Baltazar Pietinpoika omisti talon 1540-1551, Markku Mikonpoika Tavest isännöi siellä 1565-1575, Sipi Heikinpoika 1568-1583, Esko Krämare 1591-1597, Knut Niilonpoika 1599-1617. Hän joutui sotamieheksi ja Heikki Pentinpoika piti taloa 1621-1625. Sitten talo autioitui.
Vuonna 1632 Antti Tuomonpoika otti kylän molemmat autiot talot viljelykseen ja yhdisti ne yhdeksi, jota hän viljeli vuoteen 1639, jolloin hän luovutti sen syytinkiä vastaan Yrjö Knuutinpojalle, joka viljeli taloa vuoteen 1647. Krels Matinpoika viljeli 1649-1673, hänen vävynsä Sigfrid Urbanuksenpoika 1674-1710. Hän istui säännöllisesti lautamiehenä 1685-1699. Heikki viljeli taloa vuodesta 1712 eteenpäin. Vuodesta 1701 Kaila oli Maskun komppanian ratsutila nro: 116.
Sigfrid Urbanuksenpojasta Kaila suku katsoo ensimmäisiksi esi-isikseen, josta muodostui myöhemmin tunnettu Kailan-suku.
Sigfrid kuollut välillä 1710 - 1711. Isäntä. Sipi tuli Kailan taloon vävynä ja sai isännyyden vuosille 1674-1710. Hän oli myös Paimion lautamiehenä 1685-99. Asumaton Paimion Immaisten talo yhdistettiin Kailan tilaan 1703. Ruttoepidemia 1710-11 oli talolle vaikea. Ensin kuoli Sipi, sitten hänen vaimonsa Liisa ja kaksi poikaansa. Henkiin jäi vain kolme talon tytärtä. - Puoliso - Puoliso Liisa Rekontytär Kaila. Kuollut välillä 1710 - 1711.
Talo II
Toisen Kailan kylän talon omisti Knuutti Pietarinpoika 1540. Heikki Knuutinpoika isännöi taloa -1556-1566, Jussi Heikinpoika 1571-1580, Erkki Markunpoika Skraatari 1586-1611 ja Yrjö Erkinpoika 1611-1622. Sitten talo autioitui ja liitettiin yhteen naapurin kanssa.
Suomen Asutuksen yleisluettelo
Kailan sukusivu
Wikipedia Kaila
Paimion historia 1973
Paimion talonhaltialuettelot
Vuonna 1540 kylässä oli kaksi puolen manttaalin ja kuuden tangon taloa. Kylvömäärä oli panni tangolle.
Talo I
Baltazar Pietinpoika omisti talon 1540-1551, Markku Mikonpoika Tavest isännöi siellä 1565-1575, Sipi Heikinpoika 1568-1583, Esko Krämare 1591-1597, Knut Niilonpoika 1599-1617. Hän joutui sotamieheksi ja Heikki Pentinpoika piti taloa 1621-1625. Sitten talo autioitui.
Vuonna 1632 Antti Tuomonpoika otti kylän molemmat autiot talot viljelykseen ja yhdisti ne yhdeksi, jota hän viljeli vuoteen 1639, jolloin hän luovutti sen syytinkiä vastaan Yrjö Knuutinpojalle, joka viljeli taloa vuoteen 1647. Krels Matinpoika viljeli 1649-1673, hänen vävynsä Sigfrid Urbanuksenpoika 1674-1710. Hän istui säännöllisesti lautamiehenä 1685-1699. Heikki viljeli taloa vuodesta 1712 eteenpäin. Vuodesta 1701 Kaila oli Maskun komppanian ratsutila nro: 116.
 |
| Kailan ratsutila asutuksen yleisluettelossa 1674-1693 |
Sigfrid kuollut välillä 1710 - 1711. Isäntä. Sipi tuli Kailan taloon vävynä ja sai isännyyden vuosille 1674-1710. Hän oli myös Paimion lautamiehenä 1685-99. Asumaton Paimion Immaisten talo yhdistettiin Kailan tilaan 1703. Ruttoepidemia 1710-11 oli talolle vaikea. Ensin kuoli Sipi, sitten hänen vaimonsa Liisa ja kaksi poikaansa. Henkiin jäi vain kolme talon tytärtä. - Puoliso - Puoliso Liisa Rekontytär Kaila. Kuollut välillä 1710 - 1711.
Talo II
Toisen Kailan kylän talon omisti Knuutti Pietarinpoika 1540. Heikki Knuutinpoika isännöi taloa -1556-1566, Jussi Heikinpoika 1571-1580, Erkki Markunpoika Skraatari 1586-1611 ja Yrjö Erkinpoika 1611-1622. Sitten talo autioitui ja liitettiin yhteen naapurin kanssa.
Suomen Asutuksen yleisluettelo
Kailan sukusivu
Wikipedia Kaila
Paimion historia 1973
Paimion talonhaltialuettelot
lauantai 22. lokakuuta 2016
Paimion Askalan kylä
Vuonna 1540 oli kylässä 3 verotaloa ja kaksi tuomiokirkon lampuoitilaa. Tankoluku oli yhteensä 24 ja kylvö oli puoli pannia tangolle.
Talo I
Tässä täyden manttaalin ja viiden tangon talossa isännöi Jussi Grelssinpoika -1540-1556. Mikko Jussinpoika 1557-1562, Heikki Markunpoika Nenä 1563-1581. Talo jäi verohylyksi. Jussi Heikinpoika viljeli sitä 1583-1595 ja Esko Pietinpoika 1601-1621, sitten talo autioitui. Vuonna 1647 se läänitettiin yhdessä naapuritalon kanssa kapteeniluutnantti Kristian Neumannille, joka muodosti niistä säterikartanon. Vuodesta 1663 lähtien se kuului hovioikeudenasessori Mårten Schillingille. Peruutettiin kruunulle 1673. Oli kirjuri Kepleruksen ratsutila vuodesta 1684 lähtien. Kruununvouti Henrik Gardeling asui siellä 1701-1707, Krister Matinpoika viljeli taloa vuodesta 1708 eteenpäin. Vuodesta 1701 talo oli Maskun komppanian ratsutila nro: 114.
Talo II
Tämän puolen manttaalin ja kahden tangon tilasti omisti Escil Tawast v. 1540. Perttu Eskonpoika asui sitä -1557-1563, Niclas Heikinpoika Kitu 1569-1583, Markku Niklaksenpoika Kitu 1584-1599. Tällöin talo autioitui ja liitettiin naapureihin.
Talo III
Tämän täyden manttaalin ja viiden tangon tilan omisti Thomas Staffansson v.1540. Pieti Filpunpoika isännöi -1556-1572, Dionysius Simonpoika 1573-1593, Matti Nisiuksenpoika 1595-1616 ja Tuomo Pietinpoika 1621-1632. Sitten talo autioitui ja läänitettiin yhdessä ed. kanssa Neumannille ja liitettiin hänen säterikartanoonsa.
Talo IV
Tätä entistä tuomiokirkon prebendatilaa viljeli Esko Heikinpoika Korppi -1556-1581, Erkki Eskonpoika Korppi 1582-1605 ja Tuomo Simonpoika 1606-1616.
Vuonna 1577 lahjoitti kuningas Juhana III molemmat entiset tuomiokirkon prebendatilat Askalasta ikuisiksi ajoiksi aviottomalle pojalleen Julius Gyllenhielmille ja tämän perillisille. Vuodesta 1581 lähtien tilat kuuluivat Pontus de la Gardielle, joka oli v. 1580 solminut avioliiton Juhana III:n aviottoman tyttären Sofia Gyllenhielmin kanssa. Pontukselta tilat peri hänen tyttärensä Brita de la Gardie, joka omisti Sauvon Tapilan kartanon. Ne pysyivät Tapilan alaisina lampuotitiloina vuoteen 1668, jolloin Tapilan valtiatar, rouva Katarina Oxenstierna lahjoitti ne voudilleen Antti Söyringinpojalle. Peruutettiin kruunulle 1683.
Niku Sipinpoika viljeli taloa 1620-1639, Matti Nikunpoika 1642-1660, Jussi Erkinpoika 1662-1669, Antti Söyringinpoika 1670-1674, Jussi Eskonpoika 1675-1695 ja varusmestari Matti Martinpoika 1696-1700. Vuodesta 1701 lähtien talo oli Maskun komppanian ratsutila nro:115. Vuonna 1708 taloon muutti sotatuomari (auditööri) Sven Ramberg perheineen, mutta hän lähti sotaan ja joutui vangiksi, ja hänen vaimonsa kuoli maaliskuussa 1709 suureen köyhyyteen, koska oli jäänyt ilman lampuotia.
Talo V
Toista entistä tuomiokirkon prebendatiloista viljeli Simo Heikinpoika Korppi -1556-1583, Mikko Korppi 1584-1590, Martti Jussinpoika 1593-1608, Martti Laurinpoika 1616-1630, Heikki Jaakonpoika 1631-1643, Tuomo Antinpoika 1646-1652, Esko Jussinpoika 1658-1659, Esko Kreunpoika 1660-1675, Jaakko Martinpoika 1677-1686 ja Matti Jaakonpoika 1687-1692. Sitten talo jäi autioksi. Vuonna 1713 siellä asui verovouti Matti Kalma, joka sittemmin toimi nimismiehenä venäjänvallan aikana.
Lähde: Paimion historia 1973
Paimion talonhaltialuettelot
Talo I
Tässä täyden manttaalin ja viiden tangon talossa isännöi Jussi Grelssinpoika -1540-1556. Mikko Jussinpoika 1557-1562, Heikki Markunpoika Nenä 1563-1581. Talo jäi verohylyksi. Jussi Heikinpoika viljeli sitä 1583-1595 ja Esko Pietinpoika 1601-1621, sitten talo autioitui. Vuonna 1647 se läänitettiin yhdessä naapuritalon kanssa kapteeniluutnantti Kristian Neumannille, joka muodosti niistä säterikartanon. Vuodesta 1663 lähtien se kuului hovioikeudenasessori Mårten Schillingille. Peruutettiin kruunulle 1673. Oli kirjuri Kepleruksen ratsutila vuodesta 1684 lähtien. Kruununvouti Henrik Gardeling asui siellä 1701-1707, Krister Matinpoika viljeli taloa vuodesta 1708 eteenpäin. Vuodesta 1701 talo oli Maskun komppanian ratsutila nro: 114.
Talo II
Tämän puolen manttaalin ja kahden tangon tilasti omisti Escil Tawast v. 1540. Perttu Eskonpoika asui sitä -1557-1563, Niclas Heikinpoika Kitu 1569-1583, Markku Niklaksenpoika Kitu 1584-1599. Tällöin talo autioitui ja liitettiin naapureihin.
Talo III
Tämän täyden manttaalin ja viiden tangon tilan omisti Thomas Staffansson v.1540. Pieti Filpunpoika isännöi -1556-1572, Dionysius Simonpoika 1573-1593, Matti Nisiuksenpoika 1595-1616 ja Tuomo Pietinpoika 1621-1632. Sitten talo autioitui ja läänitettiin yhdessä ed. kanssa Neumannille ja liitettiin hänen säterikartanoonsa.
Talo IV
Tätä entistä tuomiokirkon prebendatilaa viljeli Esko Heikinpoika Korppi -1556-1581, Erkki Eskonpoika Korppi 1582-1605 ja Tuomo Simonpoika 1606-1616.
Vuonna 1577 lahjoitti kuningas Juhana III molemmat entiset tuomiokirkon prebendatilat Askalasta ikuisiksi ajoiksi aviottomalle pojalleen Julius Gyllenhielmille ja tämän perillisille. Vuodesta 1581 lähtien tilat kuuluivat Pontus de la Gardielle, joka oli v. 1580 solminut avioliiton Juhana III:n aviottoman tyttären Sofia Gyllenhielmin kanssa. Pontukselta tilat peri hänen tyttärensä Brita de la Gardie, joka omisti Sauvon Tapilan kartanon. Ne pysyivät Tapilan alaisina lampuotitiloina vuoteen 1668, jolloin Tapilan valtiatar, rouva Katarina Oxenstierna lahjoitti ne voudilleen Antti Söyringinpojalle. Peruutettiin kruunulle 1683.
Niku Sipinpoika viljeli taloa 1620-1639, Matti Nikunpoika 1642-1660, Jussi Erkinpoika 1662-1669, Antti Söyringinpoika 1670-1674, Jussi Eskonpoika 1675-1695 ja varusmestari Matti Martinpoika 1696-1700. Vuodesta 1701 lähtien talo oli Maskun komppanian ratsutila nro:115. Vuonna 1708 taloon muutti sotatuomari (auditööri) Sven Ramberg perheineen, mutta hän lähti sotaan ja joutui vangiksi, ja hänen vaimonsa kuoli maaliskuussa 1709 suureen köyhyyteen, koska oli jäänyt ilman lampuotia.
Talo V
Toista entistä tuomiokirkon prebendatiloista viljeli Simo Heikinpoika Korppi -1556-1583, Mikko Korppi 1584-1590, Martti Jussinpoika 1593-1608, Martti Laurinpoika 1616-1630, Heikki Jaakonpoika 1631-1643, Tuomo Antinpoika 1646-1652, Esko Jussinpoika 1658-1659, Esko Kreunpoika 1660-1675, Jaakko Martinpoika 1677-1686 ja Matti Jaakonpoika 1687-1692. Sitten talo jäi autioksi. Vuonna 1713 siellä asui verovouti Matti Kalma, joka sittemmin toimi nimismiehenä venäjänvallan aikana.
Lähde: Paimion historia 1973
Paimion talonhaltialuettelot
Hävinneitä asumuksennimiä Paimiosta
Levälahti
Keskiajan asiakirjoissa kohdataan Paimiossa joitain kylän .ja talonnimiä, joita ei sitten enää käytetty uudenajan puolella, kun järjestelmälliset maakirjat tulivat käyttöön. Tällainen oli Levälahi (Levelax)-niminen talo, jonka piispa Hemming omisti Paimiossa. Hän oli hankkinut sen itselleen vaihtamalla, jolloin hän oli antanut sen sijaan kotiseudullaan Bälingessä olevan Pålsbon tilan. Vuosina 1345-1346 piispa Hemming suoritti kirkon maaomaisuuden suhteen joitakin uudelleen järjestelyitä, joiden seurauksena Kairisten talo Kaarinassa varattiin tuomiokirkossa vierailevien piispojen käyttöön. Hankkiessaan Kairisten taloa hän oli joutunut käyttämään vaihtoesineenä tuomiokirkon rakennusrahastolle kuulunutta Kaarinan Maakastoa, ja tämän hyvitykseksi hän luovutti rakennusrahastolle Paimion Levälahden.Seuraavat maininnat Levälahdesta ovat vuosilta 1347-1348 peräisin olevissa kirjeissä, joissa kuningas ilmoittaa ottavansa tuomiokirkon ja eräät sen tilat erityiseen suojelukseensa ja vapauttavansa ne kaikista rasitteista ja velvotteista ja niiden asukkaat kaikista suorituksista ja yleisistä veroistakin.
Tämän jälkeen ei Levälahden talosta enää puhuta mitään. Paimiossa toimi ja vaikutti kyllä vielä muuan rälssimies, Levälahden Hintsa (Hintza i Levälax), joka vuonna 1381 tai sen jälkeen oli todistamassa, että Kaarle Filpunpoika oli maksanut vaaditun talonhinnan Erkki Puranpojalle tämän täydeksi tyydytykseksi. Levälahden Hintsa omisti vuonna 1405 Tammiston talon ja menetti siltä verovapauden rälssiperuutuksessa. Hänen leskensä ja poikansa, Piikkiön kirkkoherra Lauritsa Hintsanpoika, luovuttivat omistamansa Korkeakylän yksinäistalon tuomiokirkon Pyhän Ruumiin altarille. Lahjakirjeen sinetöijien joukossa oli myös Mikael Hintsanpoika.
Mutta minne katosi Levälahden talo? Sen nimi lienee vaihtunut, sillä tuskin on oletettavissa, että arvokas tila kokonaan häviäisi. Tuomiokirkon rakennusrahasto ei liene pitänyt taloa pitkään hallussaan, vaan on myynyt sen yksityisille saadakseen varoja rakennustöihin. Nimenmuutosta hahmotellessa tulee mieleen Helsbergin talon ruotsinkielinen nimi keskellä suomalaista Paimiota. Ensimaininnat siitä ovat vuodelta 1410 (Hesleberg) ja 1439 (Haeslaberg). Vuonna 1416 sen omisti arkkiteini Johannes Amundinpoika, Joka lahjoitti sen Turun tuomiokirkon Pyhän Johanneksen alttarille. On todennäköistä, että Helsbergillä on ollut joskus suomalainen nimi, joka sitten esim. ruotsalaisen omistajan vaikutuksesta on vaihtunut ruotsinkieliseen. Levälahden sijoittamista tänne tukee jossainmäärin se, että molemmat Levälahden Hintsan omistamiksi mainitut tilat sijaitsevat lähistöllä, Korkeakylä suorastaan naapurina. Helsbergin kohdalla laskee Paimionjokeen Kurinkrotti-niminen oja, jonka suulla on voinut sijaita jonkinlainen lahti.
Tätä tienoota tarkoitti rovasti Päiviökin mainitessaan kertomuksessaan nimen Levälahti. Mitkä olivat hänen perustelunsa? sitä emme tiedä
Lähde: Paimion historia 1973 sivut 137-138
Varhaisia hallintopaikkoja Paimiossa-Fuila
Näyttää siltä, että maallisen esivallan vanhin tukikohta Paimiossa on sijainnut samalla suunnalla kuin hengellisenkin, siis meren tuntumassa. Tähän viittaa Fuilan kylän nimi. Vanhin maininta siitä on vuodelta 1405, kirjoitettuna Fuglaby. 1500-luvun veroluettelossa on kirjoitusasuina Fougtila, Fudila, Fudhila ja Foudhila. Nämä tavoittelevat selvästi muotoja Fouktila ja Foutila "voutila", voudin asuinpaikka. Ruotsin valtakunnassa mainitaan voudit vakiintuneina viranomaisina jo v. 1287. Fuila maksoi ruokalisäruista suomalaisen oikeuden mukaan, joten se on perustettu viimeistään 1200-luvun lopulla. On todennäköistä, että vakiinnutettuaan asemansa Suomessa ja alettuaan kantaa täällä veroja 1200-luvun puolivälissä Ruotsin kruunu asetti maahan vouteja valvomaan kruunun etuja ja panemaan määräykset käytäntöön. Paimionlahden rannalle näyttää asettuneen kruunun edustaja mahdollisesti jo silloin, kun Suur-Paimion hengellinen keskus oli Jaakobissa ja yhteisiä asioita hoidettiin Herasniemessä.
Esivallan olosta tällä suunnalla kertoo muuan perimätieto. Kuoppilan talon lähellä kerrotaan olleen entinen mestauspaikka nimeltä Teilikankare. Vuonna 1731 laaditussa kartassa taas mainitaan Meltolan kartanolle kuuluva suoniitty, Fougdinalho, joka sijaitsi Vallerinnan niittyalueella, välittömästi pitäjänrajan eteläpuolella, noin 600 kyynärää Sauvon maantiestä itään. Tämä nimitys voi kyllä olla peräisin Meltolan kartanonvoudeistakin. Isojakoasiakirjoissa mainitaan Foudinlotti Huson kylästä Sauvon rajalta. Tuuvalan Alastalon metsässä, lähellä Viiroa on vielläkin Kärsimyksenmäki. Sen nimi saattaisi viitata raipparangaistusten täytännönpanoon.
Lähde: Paimion historia 1973
Suomen asutuksen yleisluettelo
Esivallan olosta tällä suunnalla kertoo muuan perimätieto. Kuoppilan talon lähellä kerrotaan olleen entinen mestauspaikka nimeltä Teilikankare. Vuonna 1731 laaditussa kartassa taas mainitaan Meltolan kartanolle kuuluva suoniitty, Fougdinalho, joka sijaitsi Vallerinnan niittyalueella, välittömästi pitäjänrajan eteläpuolella, noin 600 kyynärää Sauvon maantiestä itään. Tämä nimitys voi kyllä olla peräisin Meltolan kartanonvoudeistakin. Isojakoasiakirjoissa mainitaan Foudinlotti Huson kylästä Sauvon rajalta. Tuuvalan Alastalon metsässä, lähellä Viiroa on vielläkin Kärsimyksenmäki. Sen nimi saattaisi viitata raipparangaistusten täytännönpanoon.
Lähde: Paimion historia 1973
Suomen asutuksen yleisluettelo
Paimion Räpälän omistajia
Räpälän myöhäiskeskiaikaisista haltioista on säilynyt jonkin verran tietoja. 1380-luvun alkupuolella lienee Lars Djäkn omistanut siellä maata. Hän oli Moision Katariinan perillisiä, ja nimestään päätellen jonkin verran oppia saanut mies. Vuonna 1385 toiset Katariinan perilliset myivät osuutensa Moisiosta Lars Djäknille. Tällöin yksi heistä Björn Månsson, jonka osuus Katariinan perinnöstä oli 3 tankoa, sai Lars Djäkniltä maata Räpälästä ja lisäksi rahaa.
Kaupanvahvistajien joukossa mainitaan kolme Räpälän silloista miestä: Peder Graskin, Måns Pedersson ja Matts?
Björn Månsson lienee myynyt Räpälästä saamansa maan, sillä hänä tai hänen perillisiään ei siellä sittemmin mainita.
Seuraava maininta kertoo tilanteesta yli 70 vuotta myöhemmin. Vuonna 1430 omisti Marjavuoren Måns viisi tankoa maata Räpälässä ja vaihtoi tiluksia turkulaisen raatimiehen, Henrik Finckenbergin kanssa siten, että Måns sai 70 markan edestä maata Sauvon Narslaxista ja Henrik Finkenberg sai viisi tankoa Räpälästä.
Myöhemmin lisääntyi Fingenbergin maaomaisuus Räpälässä. Hänen vaimonsa Elin oli perinyt isänsä, Turun pormestari Matts Skalenbergin omistamaa maata. Vuoden 1469 syyskäräjillä oli esillä Räpälässä toimitettu maankatselmus, jossa todettiin, että Henrik Finkenbergille kuuluu 13,5 tankoa ja Jussi Jaakonpojalle ynnä jänen jakoveljelleen 9,5 tankoa Räpälän ympäriltä. Edelleen päätettiin, että jos Jussi Jaakonpoika katsoi itseltään puuttuvan jotain puolesta kymmenestä tangosta, hänen tuli puhua asiasta jakoveljilleen, ja jos nämä olivat pystyttäneet aitoja tai muita esteitä, ne oli revittävä ja maa tangotettava uudelleen.
Vuonna 1477 myi nyt leskeksi jäänyt Elin Finkenberg maansa Räpälästä Viipurin linnanpäällikölle Erik Akselinpoika Tottille 200 markasta Ruotsin rahaa. Myydyn maan suuruudeksi ilmoitettiin nyt 12,5 tankoa.
Vuonna 1540 oli Räpälässä 11,5 tankoa veromaata ja loput, siis 12,5 tankoa rälssimaata.
Lähde: Paimion historia 1973
Kaupanvahvistajien joukossa mainitaan kolme Räpälän silloista miestä: Peder Graskin, Måns Pedersson ja Matts?
Björn Månsson lienee myynyt Räpälästä saamansa maan, sillä hänä tai hänen perillisiään ei siellä sittemmin mainita.
Seuraava maininta kertoo tilanteesta yli 70 vuotta myöhemmin. Vuonna 1430 omisti Marjavuoren Måns viisi tankoa maata Räpälässä ja vaihtoi tiluksia turkulaisen raatimiehen, Henrik Finckenbergin kanssa siten, että Måns sai 70 markan edestä maata Sauvon Narslaxista ja Henrik Finkenberg sai viisi tankoa Räpälästä.
Myöhemmin lisääntyi Fingenbergin maaomaisuus Räpälässä. Hänen vaimonsa Elin oli perinyt isänsä, Turun pormestari Matts Skalenbergin omistamaa maata. Vuoden 1469 syyskäräjillä oli esillä Räpälässä toimitettu maankatselmus, jossa todettiin, että Henrik Finkenbergille kuuluu 13,5 tankoa ja Jussi Jaakonpojalle ynnä jänen jakoveljelleen 9,5 tankoa Räpälän ympäriltä. Edelleen päätettiin, että jos Jussi Jaakonpoika katsoi itseltään puuttuvan jotain puolesta kymmenestä tangosta, hänen tuli puhua asiasta jakoveljilleen, ja jos nämä olivat pystyttäneet aitoja tai muita esteitä, ne oli revittävä ja maa tangotettava uudelleen.
Vuonna 1477 myi nyt leskeksi jäänyt Elin Finkenberg maansa Räpälästä Viipurin linnanpäällikölle Erik Akselinpoika Tottille 200 markasta Ruotsin rahaa. Myydyn maan suuruudeksi ilmoitettiin nyt 12,5 tankoa.
Vuonna 1540 oli Räpälässä 11,5 tankoa veromaata ja loput, siis 12,5 tankoa rälssimaata.
Lähde: Paimion historia 1973
Rälssimiesten omistuksia Paimiossa
Veronalaisen maan siirtyminen rälssimaaksi vähensi kruunun tuloja, ja sen tähden valtiovalta yritti hillitä tätä kehitystä. Ostetuilta tiloilta evättiin verovapaus, ja silloin tällöin toimeenpantiin peruutuksia, joissa laittomaksi katsottu rälssimaa saatettiin taas veronalaiseksi.
Tällainen rälssinperuutus vuonna 1405. Maaliskuun 15. päivänä kokoontuivat Paimion Vistalle tutkinto -ja oikaisukäräjät tarkastamaan Sauvossa ja Paimiossa olevaa rälssimaata. Käräjiä johtivat ritari Sten Bosson, joka käytti kuninkaan tuomiovaltaa Suomessa, ja laamanni, ritari Klaus Fleming. Ne tilat, jotka laittomasti olivat lakanneet maksamasta veroa sen jälkeen, kun kuningas Albrekt Mecklenburgilainen oli tullut Ruotsin valtaistuimelle vuonna 1364, tuomittiin jälleen veronalaisiksi. Näitä tiloja oli Paimiossa melko paljon. Tässä muutamia:
Måns Valdemarinpojan tilat: Kyllelässä 12 tankoa ja koko Diskarla Piikkiössä.
Per Månssinpojan tilat: Koko Herasniemi, puolet Potkelaa ja koko Hirvonpää
Lars Rövaren tila: Lovi kokonaan
Hartvig Flögin tila: 6 tankoa Marjavuoressa
Herra Johan Skallen tila, Majankulma kokonaan
Hintsa Levälahden tilat: Tammisto, Kurkipyöli ja Hahkavuori kokonaan
Bytingin tila, 1 tanko Sattamalassa
Pyhän Henrikin tilat: 12 tankoa Moisiossa ja Yläpyöli kokonaan
Heikki-räätälin tila 12 tankoa Vuolteessa
Hasavarpin tila: 10 tankoa Oinilassa
Erkki Puranpojan tilat: 12 tankoa Lopella ja 6 tankoa Sattelassa
Olavi Matinpojan tila: 6 tankoa Sattelassa
Nils Pietarinpojan tila: 6 tankoa Lopella
Nils Skelgen tilat: 2,5 tankoa Meltolassa ja 1 tanko Fuilassa
Livingen tilat: 2,5 tankoa Meltolassa ja 1 tanko Fuilassa
Oikeudessa istui lautamiehinä osaksi samoja henkilöitä, joiden maita rälssiperuutus koski: Nils Skelge, Peder Maununpoika ja Erkki Puranpoika.
Peruutuksen kohteiksi joutuneita tiluksia oli 24. Niistä 20 kuului asemiehille, 2 tuomiokirkolle, 1 papille ja 1 räätälille.
Tällainen rälssinperuutus vuonna 1405. Maaliskuun 15. päivänä kokoontuivat Paimion Vistalle tutkinto -ja oikaisukäräjät tarkastamaan Sauvossa ja Paimiossa olevaa rälssimaata. Käräjiä johtivat ritari Sten Bosson, joka käytti kuninkaan tuomiovaltaa Suomessa, ja laamanni, ritari Klaus Fleming. Ne tilat, jotka laittomasti olivat lakanneet maksamasta veroa sen jälkeen, kun kuningas Albrekt Mecklenburgilainen oli tullut Ruotsin valtaistuimelle vuonna 1364, tuomittiin jälleen veronalaisiksi. Näitä tiloja oli Paimiossa melko paljon. Tässä muutamia:
Måns Valdemarinpojan tilat: Kyllelässä 12 tankoa ja koko Diskarla Piikkiössä.
Per Månssinpojan tilat: Koko Herasniemi, puolet Potkelaa ja koko Hirvonpää
Lars Rövaren tila: Lovi kokonaan
Hartvig Flögin tila: 6 tankoa Marjavuoressa
Herra Johan Skallen tila, Majankulma kokonaan
Hintsa Levälahden tilat: Tammisto, Kurkipyöli ja Hahkavuori kokonaan
Bytingin tila, 1 tanko Sattamalassa
Pyhän Henrikin tilat: 12 tankoa Moisiossa ja Yläpyöli kokonaan
Heikki-räätälin tila 12 tankoa Vuolteessa
Hasavarpin tila: 10 tankoa Oinilassa
Erkki Puranpojan tilat: 12 tankoa Lopella ja 6 tankoa Sattelassa
Olavi Matinpojan tila: 6 tankoa Sattelassa
Nils Pietarinpojan tila: 6 tankoa Lopella
Nils Skelgen tilat: 2,5 tankoa Meltolassa ja 1 tanko Fuilassa
Livingen tilat: 2,5 tankoa Meltolassa ja 1 tanko Fuilassa
Oikeudessa istui lautamiehinä osaksi samoja henkilöitä, joiden maita rälssiperuutus koski: Nils Skelge, Peder Maununpoika ja Erkki Puranpoika.
Peruutuksen kohteiksi joutuneita tiluksia oli 24. Niistä 20 kuului asemiehille, 2 tuomiokirkolle, 1 papille ja 1 räätälille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)