Paimion keskiaikaisia pappeja

Suomen hengellisestä säädystä tiedetään, että se on jo keskiajalla ollut pääasiassa kotimaista alkuperää. Paavin kansliasääntö määräsi, että viransaajan oli ymmärrettävä ja ymmärrettävästi puhuttava sen paikkakunnan kieltä, jonne hänet papiksi määrättiin.
Juho Päiviö mainitsee seitsemän keskiaikaista pappia Paimiosta. Näistä kaksi perustuu virheellisiin tulkintoihin ja yksi on varsin epätodennäköinen. Lisäksi hän mainitsee eräitä henkilöietoja, joita ei voitane perustella.
Ensimmäinen Paimion kirkkoherra, josta meille on säilynyt maininta, on Nikolaus Ripsa, mainittu myös nimellä Vellus. Vuonna 1340 hän antoi yhdessä Hakuni Ripsan ja Jaakko Ripsan kanssa piispa Hemmingille mahdollisuuden valita, haluaako piispa heidän maksavan velkansa hänelle 80 markkaa rahana, vai haluaako hän mielummin heidän tilansa Eurassa vaiko Maskun Koverin? Vuodelta 1346 mainitaan, että Nikolaus Ripsa on maksanut velkansa piispa Hemmingille antamalla hänelle Eurassa sijaitsevat tilansa, jotka oli hankkinut osaksi omaa, osaksi kirkon etua tavoitellen, ja oli saanut nämä tilat takaisin piispalta vaihtamalla ne Maskun Koveria vastaan. Todennäköisesti Nikolaus Ripsa oli syntyisin Maskusta, sillä Maskun Koveri oli hänen isänperintöään. Päiviö olettaa, että hän olisi hankkinut talon Eurasta sijoittaakseen sinne perheensä, jota hänellä ei ollut lupa pitää luonaan.

Piispa Hemmingin sinetti

Katollisilta papeilta oli kielletty avioliiton solmiminen. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä pitämästä "jalkavaimoa" ja hankkimaan lapsia. Näihin aikoihin kirkko pyrki tehostamaan kuria tässä kohden. Vuonna 1350 katsoi piispa Hemming tarpeelliseksi lähettää kirjelmän, jossa hän kielsi hiippakuntansa pappeja pitämästä lapsiaan luonaan tai tuntemasta heitä omikseen. Hän käski pappeja karkoittamaan poikansa ja tyttärensä kotoaan ja päivittäisen seurustelun piiristä kauas toisiin pitäjiin, jottei heillä olisi tilaisuutta jakuvaan kanssakäymiseen. Joka ei naudattasi tätä määräystä, julistettaisiin pannaan, samoin heidän lapsensa.Jos heillä kuitenkin oli samassa pitäjässä henkilökohtaisesti hankittua tai perintönä saatua maaomaisuutta, saivat lapset asua näillä tiloilla, kuitenkaan ei kirkon valvontaan jotuneilla. Vuodelta 1404 mainitaan herra Matias, Paimion kirkkoherra, joka ripusti todistajana sinettinsä erästä Oinilan taloa koskevaan kauppakirjaan. Päiviön oletukselle, että hän olisi ollut Odygd-sukua ei ole mitään perusteita.

Vuonna 1426 vahvisti Escil Fincke lahjoituksen, jonka oli tehnyt hänen rakas setänsä, herra Lauritsa Paimiosta, joka kuoli Hattulan kirkkoherrana. Tämä oli antanut oman sielunsa ja vanhenpien sielujen puolesta Turun tuomiokirkolle isänperintönä saamansa talon Moision kylästä, Paimion Räpälän kirkon vierestä. Escil Fincke vahvisti lahjoiuksen sillä ehdolla, että hän ja hänen lapsensa ja näiden jälkeläiset saavat asua taloa niin kauan, kun he elävät, tuomikirkolle maksettavaa neljän markan vuotuista veroa vastaan.

Piispan vahvistuskirjeessä sanotaan " herra Lauritsa Paimiosta, joka silloin oli kirkkoherra Hattulassa". Sanonnan perusteella voidaan pitää mahdollisena, että Lauritsa Fincke on ollut Paimion kirkkoherrana ennen Hattulaan siirtymistä.

Päiviö mainitsee Kaarle Matinpoika Odygdtin. Hän tarkoittaa Lapveden kirkkoherraa, Kaarle Filpunpoika Odygdiä, joka omisti isänsä Kaarle Odygdin hankkiman talon Paimion Vartsalossa ja lahjoitti sen eräin ehdoin velipuolelleen Johan Matinpoika Sporelle. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että Kaarle Odygd olisi joskus ollut kirkkoherrana Paimiossa. Lapvedeltä hän siiryi Pyhtään kirkkoherraksi ja sieltä Naantalin luostariin.
Vuodelta 1477 mainitaan eräässä asiakirjassa, jossa selvitellään Hahkapyölin talon asioita, että herra Mikael voi antaa tietoja seikoista, joita kirjeessä ei mainita. Todennäköisintä on, että herra Mikael oli Paimion kirkkoherra, sillä Hahkapyölin talo on melko lähellä pappilaa. Mitään muuta emme hänestä tiedä.
Yllä esitellyistä kirkkoherroista ovat varmoja Nikolaus Ripsa ja herra Matias, erittäin todennäköinen on herra Mikael, mahdollinen on Laurentius Fincke, mutta sangen epätodennäköinen on Karl Odygd.

Lähde: Paimion historia 1973 ISBN 851-95108-O-X